Lesbo Lesta

Otsikosta huolimatta minä en määrittele itseäni lesboksi. Olen toki nainen parisuhteessa naisen kanssa, mutta oikeampi sana kuvaamaan minua voisi olla queer. Lestadiolainenkaan en enää ole, mutta olen kuulunut perheeni kautta tähän yhteisöön kaksikymmentä vuotta. Nykyään olen ihan tavallinen luterilainen.

Suojatakseni itseäni ja läheisiäni kirjoitan anynyymisti. Tässä blogissa esiinnyn nimellä Johanna ja tyttöystävästäni käytän nimeä Maria. Opiskelen tällä hetkellä sosiaalialaa, yritän pitää pääni kasassa ristitulituksessa ja keskittyä asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Uskaltaisinko saada ystäviä?

Sitä olin kaivannut kotipaikkakunnallani ja pitkään - minua kiinnostavaa ohjelmaa sateenkaarinuorille. Onnekseni satuin löytämään ilmoituksen ja puolisollanikin oli sille päivälle varattu iltavuoro töihin. Minulla oli siis kaikki syyt osallistua teemailtaan keskustelemaan sukupuolisesta ilmaisemisesta pukeutumisella. Silti olin jättää menemättä. Oudot sosiaaliset tilanteet ovat pelottavia. Pelkäsin, että minua odottaa yhteen hitsautunut porukka teinejä, jotka eivät ota minua vastaan. En voisi olla onnellisempi siitä, että sain piiskattua itseni paikalle.

Ensimmäisenä astuessani tilaan näin vanhan tuttavani edellisten opintojen ajalta. Juuri hän oli Savon Setan lähettiläänä tullut vetämään illan ohjelmaa. Toki paikalla oli muutama muukin aiheesta kiinnostunut nuori. En edes muista, milloin olisin viimeksi saanut puhua minua syvästi kiinnostavasta ja koskettavasta aiheesta niin antaumuksella. Vielä sitäkin tärkeämpää oli keskustelusta nouseva vertaisuuden tunne. Niin meilläkin, Tiedän mitä tarkoitat, juuri semmoista se on...

Tuttavani sattuu yhteisten kiinnostuksen kohteiden lisäksi olemaan samassa elämäntilanteessa kanssani. Saattaessani hänet illan päätteeksi asemalle, puhuimme parisuhteesta, rahahuolista ja orastavasta vauvakuumeesta. Tulin sanoneeksi asioita, jotka ovat olleet olemassa vain oman pääni sisällä piilossa. En keksi parempaa sanaa tunteelle, jota olin täynnä palatessani vihdoin kotiini kuin voimaantunut. Tuntui, että minua kuunnellaan, ymmärretään ja arvostetaan. Varmasti jokainen ihminen kaipaa tämän kaltaista hyväksynnän tunnetta. Puoli vuotta yksinäisyyttä ja ikävää olivat vieneet minulta kaiken. Ihmekös tuo, jos olen ollut onneton. Kumpa vielä saisin käytettyä uuden itsevarmuuteni siihen, että puhuisin luokkatovereilleni ja keinties saisin ystäviä. Uskaltasinko?

tiistai 26. tammikuuta 2016

Annanko puolisolleni tarpeeksi arvoa?

Minuun kolahti muuan kirjoitus vuoden 2015 kurjuudesta/onnellisuudesta. Suuri herätys kohdallani oli katsantokantani elämään. Näen itseni mielelläni älykkäänä ja henkisiä arvoja suosivana. Kuvittelen, että osaan elää hetkessä ja nauttia arjen pienistä iloista. Minua ravistelleessa tekstissä puhuttiin niinkin tavallisesta asiasta kuin Suomen elintason erosta suureen osaan maailmaa. Tietysti tiedän, että kuulun maailman etuoikeutetuimpiin ihmisiin. Siitä on vain tullut ajattelun arkistoon hautautunut itsestäänselvyys, jota osaa sisällyttää arkipäiväiseen elämääni. Tekstiä lukiessani se kuitenkin iski. Suurimmalla osalla maailman ihmisiä ei olisi varaa minun valituksenaiheisiini. Olen valittanut muun muassa puolisostani - paljon. Käydessäni läpi marinoitani viimeisen vuoden ajalta suorastaan järkytyin. Olen marissut asioista, joista minun tulisi olla äärettömän kiitollinen.

Vuosi 2015 on ollut parisuhteessani sekä synkin, että ihanin. On ollut päiviä, jolloin olen ollut vähällä luovuttaa, mutta halu jakaa elämäni hänen kanssaan on lopulta kasvanut suuremmaksi. Nyt olemme onnellisempia kuin koskaan. Lupaukseni vuodelle 2016 on olla kiitollinen tästä onnesta ja ihanimmasta puolisosta, mitä maa päällään kantaa. Aloitan tämän kääntämällä typerät valitiukseni nöyräksi kiitokseksi.

Koska itse olen opiskelija, on minun ollut pakko antaa puolisoni auttaa minua taloudellisesti. Tämä on aiheuttanut minulle enemmän ahdistusta kuin mikään muu asia elämässäni. Mitä ihmettä??? Jos minulla on niin mahtava puoliso, että hän haluaa pitää minusta huolta, miksi kiusaan itseäni ja häntä valittamalla? Totta kai teen taloutemme hyväksi niin paljon kuin voin, koko hänen palkkansa valuisi minun paapomiseen, mutta voisin valituksen sijaan kiittää häntä ja näyttää, miten paljon arvostan hänen tukeaan.

“Minä joudun tekemään kaikki kotityöt” lienee yksi parisuhdeongelmien kulmakiviä. Niin meilläkin. En sano sitä hänelle, mutta ajattelen kyllä. Välillä näen puolisoni laiskana mämmikourana. Oikeasti minä ajan hänet itse pois keittiöstä ja puutun kaikkeen, mitä hän kodissamme tekee. Pomottamiseni on saanut puolisoni tuntemaan itsensä hyödyttömäksi ja osaamattomaksi. Minulla on avopuoliso, joka pitää leipomisesta ja kokkailusta ja olisi lisäksi tarkka siivooja, jos minä antaisin hänen tehdä jotain.

Puolisollani ja minulla on hyvin erilainen ajattelutapa. Minä toimin järjellä, puolisoni taas on tunneihminen. Emme siksi aina ymmärrä toisiamme. Sen sijaan, että näkisin hänet lapsellisena ja oikukkaana, voisin arvostaa sitä, että hän saa minut välillä rentoutumaan ja nauttimaan elämästä. Yhteiset spontaanit höpsötykset ovat antaneet minulle paljon iloa ja melkeinpä kaikki ovat tulleet hänen aloitteestaan. Hänen kanssaan olen parempi ihminen.

Vaikka mietin, arvostanko puolisoani tarpeeksi, tiedän varmasti että rakastan häntä täydestä sydämestäni. Kiitos siis sinulle että olet olemassa ja vielä suurempi kiitos, että saan kutsua sinua puolisokseni.