Pidetäänkö suhdettamme vitsinä?

Koska sormukset ja kaikenlainen romantiikkalässytys on pinnalla niin mediassa kuin omassa elämässäni, käsittelen aihetta vähän lisää ja laitetaankin heti rankkaa tekstiä. Edellisenä syksynä minusta tuntui kovasti, että suhteeni Marian kanssa on valmis kihloihin. Eräänä iltana sitten kerroin ajatuksestani hänelle ja rukkasethan siitä tuli. Olemme puhuneet asiasta usein, ehkä liikaakin, ja luulen nyt tietäväni aika hyvin, miksi jouduin pettymään. Yhdeksi syyksi Maria on kertonut, että hän pelkää ihmisten nauravan meille. Hän pelkää, että suhdettamme ei oteta vakavasti ja siksi puheet kihlauksesta, avioitumisesta tai ylipäänsä meidän kahden yhteisestä tulevaisuudesta otettaisiin vitsinä. Emmehän me ole oikea pari. 

Ensin ihmettelin, mitä syytä hänellä on olla huolissaan muiden ihmisten mielipiteistä – minähän se olen, jonka suku vastustaa. Hänen perheestään jokainen on välittömästi hyväksynyt meidät parina. Jopa homofobinen siskonmies on kutsunut meidät kotiinsa vieraaksi ja ollut hyvin ystävällinen. Sitten tulin ajatelleeksi pieniä, mutta ikäviä keskustelunpätkiä. Esimerkiksi, kun olimme vasta menneet yksiin, Marian sisko kertoi häiritsevästä, mutta kieltämättä huvittavasta keskustelusta. Anoppini oli pohtinut ääneen, että mitenhän nuo tytöt kun nehän vaan pitää kädestä ja pussaa. Nehän on niinku kavereita. Ei tuo sisko ruvennut asiaa korjaamaan ja ihan hyvä niin. Ymmärrän kyllä anopin hämmennyksen. Ikänsä pikkukaupungissa maaseudulla asuneena hänellä ei varmaankaan juuri ole tietoa homoseksuaalisista suhteista. Hän ei ole torjuva, vain tietämätön. Vaikka ihmettely ja kummastelu ei ole tehty pahalla, on selvää, miksi kumppaniani pelottaa, ettei suhdettamme tunnusteta samalla tavoin kuin heteroiden. 

Sama toistuu joidenkin ystävien kanssa. Maria on kertonut lukiokavereiden kanssa vietetyistä tyttöjen illoista, joissa muut pajattavat pitkään ja hartaasti siitä miten se minun ukko ja on ne miehet kyllä. Tuohon on naisen kanssa elävänä vaikea kommentoida mitään. Minun puolestani saavat muut toki puhua kumppaneistaan, mutta arvostan, jos kaveri joskus kysyy miten teillä menee tai kuuntelee jos minulla on jotain kerrottavaa. Minusta on vaikea nähdä, miksi meidän suhde olisi niin kummallinen, että siitä ei osaa puhua. Meillä on ihan tavallisia ongelmia ja iloja. Arjen keskellä on vaikea pitää yllä romantiikkaa, riitelemme tiskivuoroista ja tuhlaamme paljon rahaa treffeillä ravintoloissa. Mikähän siinä, että osapuolina on kaksi naista, tekee näistä asioista niin kummallisia, että omia suhteitaan ruotivat kaverit eivät yhtäkkiä saa sanaa suustaan, kun Maria kertoo illanvietossa omasta elämästään? Olen onnellinen siitä, että minun ystäväni ovat ihania ja olen saanut halutessani purkaa heille parisuhdehuoliani. On mukavaa, kun ystävät ottavat omalla tavallaan osaa parisuhteen iloihin ja suruihin. Marialle asia ei näytä olevan niin yksinkertainen.

Vaikka minä sanon näkeväni parisuhteeni tavallisena, minäkin varon puhumasta lesbojuttuja joissain tilanteissa. Työpaikoillani en ole kertonut suhteestani ellei minulta ole suoraan kysytty onko minulla poikaystävää. Kiertelen ja kaartelen. Yleensä sanon vain, että minulla on avopuoliso. Jokainen kerta, kun jätän jotain sanomatta tai kelaan mielessäni mitähän ihmiset meistä nyt ajattelee, vahvistan näkemystä, että me ei olla normaali pari. On vaikeaa sulkea muiden ihmisten mielipiteet ulkopuolelle, erityisesti läheisten, mutta jos itse ei ota suhdettaan vakavasti ja pidä oikeana, ei sitä tee muutkaan.