Lesbo Lesta

Otsikosta huolimatta minä en määrittele itseäni lesboksi. Olen toki nainen parisuhteessa naisen kanssa, mutta oikeampi sana kuvaamaan minua voisi olla queer. Lestadiolainenkaan en enää ole, mutta olen kuulunut perheeni kautta tähän yhteisöön kaksikymmentä vuotta. Nykyään olen ihan tavallinen luterilainen.

Suojatakseni itseäni ja läheisiäni kirjoitan anynyymisti. Tässä blogissa esiinnyn nimellä Johanna ja tyttöystävästäni käytän nimeä Maria. Opiskelen tällä hetkellä sosiaalialaa, yritän pitää pääni kasassa ristitulituksessa ja keskittyä asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Uskaltaisinko saada ystäviä?

Sitä olin kaivannut kotipaikkakunnallani ja pitkään - minua kiinnostavaa ohjelmaa sateenkaarinuorille. Onnekseni satuin löytämään ilmoituksen ja puolisollanikin oli sille päivälle varattu iltavuoro töihin. Minulla oli siis kaikki syyt osallistua teemailtaan keskustelemaan sukupuolisesta ilmaisemisesta pukeutumisella. Silti olin jättää menemättä. Oudot sosiaaliset tilanteet ovat pelottavia. Pelkäsin, että minua odottaa yhteen hitsautunut porukka teinejä, jotka eivät ota minua vastaan. En voisi olla onnellisempi siitä, että sain piiskattua itseni paikalle.

Ensimmäisenä astuessani tilaan näin vanhan tuttavani edellisten opintojen ajalta. Juuri hän oli Savon Setan lähettiläänä tullut vetämään illan ohjelmaa. Toki paikalla oli muutama muukin aiheesta kiinnostunut nuori. En edes muista, milloin olisin viimeksi saanut puhua minua syvästi kiinnostavasta ja koskettavasta aiheesta niin antaumuksella. Vielä sitäkin tärkeämpää oli keskustelusta nouseva vertaisuuden tunne. Niin meilläkin, Tiedän mitä tarkoitat, juuri semmoista se on...

Tuttavani sattuu yhteisten kiinnostuksen kohteiden lisäksi olemaan samassa elämäntilanteessa kanssani. Saattaessani hänet illan päätteeksi asemalle, puhuimme parisuhteesta, rahahuolista ja orastavasta vauvakuumeesta. Tulin sanoneeksi asioita, jotka ovat olleet olemassa vain oman pääni sisällä piilossa. En keksi parempaa sanaa tunteelle, jota olin täynnä palatessani vihdoin kotiini kuin voimaantunut. Tuntui, että minua kuunnellaan, ymmärretään ja arvostetaan. Varmasti jokainen ihminen kaipaa tämän kaltaista hyväksynnän tunnetta. Puoli vuotta yksinäisyyttä ja ikävää olivat vieneet minulta kaiken. Ihmekös tuo, jos olen ollut onneton. Kumpa vielä saisin käytettyä uuden itsevarmuuteni siihen, että puhuisin luokkatovereilleni ja keinties saisin ystäviä. Uskaltasinko?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti