Mitä on lestadiolaisuus

Faktat ja historiantiedot vanhoillislestadiolaisuudesta löytyvät paremmin wikipediasta ja opilliset tosiseikat paikallisesta rauhanyhdistyksestä. Minä tyydyn kertomaan omista kokemuksistani ja (väärin)käsityksistäni. 

Lapsena uskonnollisuus tarkoitti sitä, että joka sunnuntai laitettiin pyhäpuku päälle ja lähdettiin seuroihin. Siellä piti istua hiljaa penkissä ja kuunnella, kun setä puhua papatti. Eihän sitä koskaan ihan rauhallisesti jaksanut istua. Vaikka itse olisikin ollut kiltillä päällä, alkoi joku sisaruksista tökkiä tai supista. Väliajalla jonotettiin ostamaan mehua ja pullaa ja useimmiten lähdettiin kotiin ennen toisen puheen alkua. Joskus vanhempana yritin kovasti kuunnella, mitä se mies siellä selittää, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Puhe kesti ja kesti ja minua alkoi nukuttaa kun en edes ymmärtänyt suurinta osaa siitä höpötyksestä. Tiesin jo, että meidän perhe on lestadiolainen ja meille seuroissa käynti on tärkeää. Siksi minulle tuli usein syyllinen olo, kun en jaksanut kuunnella seurapuhetta. Pidin kyllä lyhyistä raamatun katkelmista, jotka tulivat puheen alussa, mutta loppu meni yli käsityskyvyn. 

Kesäisin lähdettiin suviseuroihin, jossa sai nukkua teltassa, nähdä serkkuja ja syödä jäätelöä. Vähän vanhempana sai itse lähteä itse myymään jäätelöä kannettavasta kylmälaukusta. Se oli mukavaa työtä ja palkaksi sai jäätelölipun. Melkoista orjatyötä, mutta lapsena se oli ihan parasta. Suviseuroissa puheita ja lauluja kuului koko ajan alueella seisovista kaiuttimista ja auton radiosta. Niitä tuli lapsena kuunneltua vielä vähemmän kuin rauhanyhdistyksen seuroja. 

Jo lapsena tiesin, että minun kotini oli erilainen. Toisenlaisuuden kokemus olikin hyvin vahva osa minun lestadiolaisuuttani. Oli meikäläiset ja epäuskoiset. Oli tietysti ihan sallittua, että on epäuskoisia kavereita, kunhan ei noudattanut heidän syntistä elämäntapaansa, mutta yleensä uskovaiset liikkuivat omissa piireissään. Koulussa kaikki tiesivät, kuka on lesta ja kuka ei. Tiesin, että joitakin lestoja oli kiusattu ja pelkäsin välillä paljastaa uskontoani uusille ihmisille. Kuulin juttuja, että meikäläiset yhdessä mollasivat epäuskoisia ja joku pikkutyttö oli huutanut epäuskoiselle kaverilleni tämän kävellessä ohi sinä palat helvetin tulessa. En usko, että nimittely ja huutelu oli yleistä, mutta lestadiolaisten lasten ja nuorten eriytyminen omaan tiiviiseen, suljettuun ryhmäänsä oli minun kokemuksissani hyvin todellista. Harmi vain, että jäin tuon ryhmän ulkopuolelle. Minun ystäväni olivat epämeitsejä ja elivät täysin eri maailmassa. He eivät noudattaneet niitä käskyjä, joita minulle oli lapsesta asti toisteltu. Kun vietin kavereideni kanssa aikaa, jouduin väkisinkin tilanteisiin, jotka sotivat kasvatustani vastaan. Kaverit halusivat soittaa lempiartistejaan ja kokeilla uutta kynsilakkaa myös minun seurassani. Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuli paha mieli, kun tein jotain väärää, toisaalta en nähnyt mitään tuomittavaa kielletyssä teossa.

Vaikka lestadiolaisuus kohdallani osaltaan johti yksinäisyyteen, halusin kovasti ymmärtää kaikkia niitä sääntöjä ja uskoa. Voin erottaa historiastani kaksi kautta, jolloin tosissani yritin päästä takaisin kunnon lestadiolaiseksi.  Kuten niin monelle perusluterilaisellekin, rippikoulu oli todellinen herätysleiri. Toinen tuli aikana, jolloin pääsin vihdoin rakentamaan omaa identiteettiäni pois kotoa uudella paikkakunnalla. Aloin tuolloin tosissani miettiä omaa uskonnollisuuttani. Tiesin, että elin monien vanhoillislestadiolaisuuden sääntöjen vastaisesti. Yritin elää kahdessa maailmassa, vaikka nuorteniltojen ja seurapuheiden sanoma oli selvä: jos on toinen jalka suolla ja toinen tukevalla pohjalla, on selvää, että suohon siinä kaatuu. Kävin tuohon aikaan mielellään lestadiolaisten tapahtumissa ja kuuntelin tarkkaan puheita. Sosiaalisesta fobiastani huolimatta pakottauduin puhumaan tuntemattomille nuorille, mutta turhaan. Avauduttuani seurakunnalle vastausta vailla tein lopullisen päätöksen erota lestadiolaisuudesta. En hylännyt uskonnollisuuttani täysin. Lasken itseni edelleen luterilaiseksi, vaikka kirkossa tulee kyllä käytyä harvoin. Lestadiolaisuutta ei ole ikävä. Niin kutsutussa epäuskoisten maailmassa minuun on kiinnitetty huomiota ja otettu mukaan kyselemättä. Uskovaiset nuoret puolestaan ovat katsoneet minua karsaasti ja jättäneet ulkopuolelle. Jos yksikin olisi tullut tervehtimään seurakunnan uutta, eksyneen näköistä tulokasta tai kutsunut mukaansa nuorteniltaan niistä itse kysyessäni, ei eroni olisi ollut yhtä helppo. Nyt ajattelen löytäneeni oikean paikan itselleni. Tällä on todellinen usko, toivo ja rakkaus.

Kun puhun lestadiolaisuudesta, saan joskus vastata kysymyksiin mitä on lestadiolaisuus, tekeekö ne oikeasti näin ja mitä ne ajattelee tästä. Voin kertoa muutamasta lestadiolaisten elämäntapaa ohjaavasta säännöstä. Muistutan ensin vielä, että nämä ovat minun kokemuksiani eivätkä virallisia oppeja. 

Maallista musiikkia ei saa kuunnella, ei katsoa televisiota eikä elokuvia. Yliseksuaalinen populaarikulttuuri on se paha, jolta näillä kielloilla yritetään varjella. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut opettaa lapsille medialukutaitoa ja siveellisyyttä muilla keinoin. Musiikki itsessään on tärkeä osa elämää myös monelle lestadiolaiselle. Ainoat tyylilajit vain ovat klassinen ja kirkkomusiikki. Itselläni meni pitkään, ennen kuin löysin musiikin ilon. Vielä yläasteella rokki tai poppi aiheutti pelkoreaktion. Aivan kuin tekisin jotain pahaa ja saisin pian huudot tai luunapin. Hyvin oli kasvatus toiminut.

Korviksia ei saa ottaa, ei meikata tai muuten koristautua. Seurakunnassa sanottiin, että jokainen on sellaisenaan Jumalan luomana kaunis. Taitaa tämä olla median kieltämättä karmean naiskuvan vastustamista. Minä en olekaan koskaan ollut ulkonäkökeskeinen. Lapsena vedin eriparisukat jalkaan ja lähdin iloisena matkaan. Enkä ole juuri sen pidemmälle päässyt laittautumisen taidossa.

Ei saa kiroilla. Eihän se nätti tapa ole ja uskovaisena olisi kummeksuttavaa huudella perkelettä ja saatanaa avukseen. Lestadiolaisilla on näiden sijaan omia voimasanoja kuten rutto.

Alkoholia ei saa juoda. Kun ala-asteikäisenä olin luokkakaverin luona kylässä, järkytyin kun näin olohuoneen pöydällä kaljatölkin. Ajattelin, että eikö niitä hävetä. Alkoholin juominenhan on tosi paha juttu. Alkoholin (liika)käytöstä puhuvat toki muutkin kuin uskovaiset ja iso ongelmahan se on. Täytyy myöntää, että viinaksia on tullut  itsekin maistettua. Onnekseni tai epäonnekseni ei niiden maku miellytä ja juopottelu onkin hyvin harvinaista. Itsekontrolli on minulle lähes pakkomielle. Siksi myös humalatila on minulle epämiellyttävä. Muista päihteistä tupakka on lestadiolaisuudessa laimeasti paheksuttu, mutta sallittu pieni paha.

Mediassa paljon puhuttu ehkäisykielto on totta. Vaikka monet äidit kertovatkin sen olevan oma valinta, voin todeta tämän päälle kuulleeni seurapuheessa tai nuortenillassa suoran ehkäisykiellon. Puheessa mentiin jopa niin pitkälle, että arvosteltiin seksin ajoittamista ns varmoille päiville. Paljon puhuttiin myös siitä, että lapsi on Jumalan lahja eikä Jumala viisaudessaan anna niitä liikaa. Vaikkei joku asia olisikaan uskontokunnan virallisissa linjauksissa, voi sääntö olla tiukasti seurakunnan yleisissä toimintatavoissa ja sellaisena aivan yhtä todellinen. Ymmärrän, että perhearvot ovat lestadiolaisuudessa tärkeät, mutta ehkäisykiellossa on tehty perheille iso karhunpalvelus.

Harry Potter-kirjat. Kyllä, kotiseurakunnassani oli seurakuntaväki tullut siihen tulokseen, että tämän tyyppiset kirjat ovat pahasta. Niissä kun kuvataan omituisella tavalla hyvän ja pahan taistelua. Sallittua kirjallisuutta laiselleni lukutoukalle olisi ollut sotakirjat ja SRKn omat julkaisut. Ikävä kyllä minua eivät kiinnostaneet hevoset, vaan lohikäärmeet ja konekiväärien sijaan taikuus. Fantasiakirjojen lisäksi epäluuloa herättää moni muukin kirja, harrastus tai ajattelutapa, johon allekirjoittanut on tykästynyt. Ne eivät välttämättä ole raamatun vastaisia tai riko lestadiolaisuuden arvoja, mutta ne ovat erilaisia. 

Minun kohdallani ei siis riittänyt, että uskoin Jumalaan ja noudatin seurakunnan sääntöjä. Minun olisi pitänyt myös pukeutua, puhua ja harrastaa kuten muut ikäiseni tullakseni hyväksytyksi. 

Lestadiolaisuus uskontona on minun näkemykseni mukaan kriisissä. SRK ei ole pysynyt ajan mukana ja reagoida maailmassa tapahtuviin muutoksiin. Ensin tulivat tietokoneet peleineen, sitten nettiaika ja lopulta älypuhelimet. Ne tarjosivat synnille monia kulkureittejä ihmisten koteihin. Nyt seurakuntaa vastaan on valtava ulkoinen paine, kun mediassa vaaditaan ehkäisyn sallimista, homoseksuaalisuuden hyväksymistä ja niin edelleen. Sisäinen paine seurakunnassa on ollut yhtä suuri jo pidempään. Maaseudulla, missä itse elin, suurin osa noudatti päällisin puolin annettuja sääntöjä. Osa teinitytöistä käytti finnikynää eikä sitä laskettu meikiksi, elokuvia katsoi varmaan suurin osa. Nuoret miehet kokeilivat salaa alkoholia. Suuremmissa kaupungeissa säännöt olivat höllemmät. Musiikkia saikin kuunnella ja tukkaa värjätä. Tämä toi hämmennystä jakoi seurakuntaa. Kriisi johtaa muutokseen ja toivon todella, että parempaan suuntaan. 

Ihmisen ei tarvitse tehdä mitään pelastuakseen. Usko on lahja ja pelastus on lahja eikä ihminen tarvitse tekoja kelvatakseen Jumalalle…. toivon, että jatkossa lestadiolaiset osaisivat olla armollisia itselleen ja osais olla armollisia toisilleen ja erityisesti niille jotka siinä yhteisössä ajattelevat toisin. Meri-Anna Hintsala 16.7.2015 vapaamuotoisena litteroitu lainaus haastattelusta

Minä itse toivon, että lestadiolaiset löytäisivät lähimmäisen rakkauden, joka ulottuisi yli seurakunnan rajojen. On helppo rakastaa hurskasta naapuria, mutta muistakoon, että Kristus rakasti myös sairaita ja langenneita. Olen myös sitä mieltä, että pelon ja rangaistuksen kautta tehty uskontyö on turhaa. Seurakunnassa tulisi vallita rakkaus.

Enhän minä ainoa ole

Tänään julkaistiin Meri-Anna Hintsalan haastattelu, jossa hän puhuu muun muassa valmisteilla olevasta väitöskirjastaan. Hän on valinnut väitöskirjansa aiheeksi uskonnon suhteen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen lestadiolaisuudessa. Jään kyllä odottamaan tutkimuksen tuloksia. Keskustelussa sivutaan muitakin lestadiolaisuudessa pinnalla olleita aiheita, mutta ne eivät kosketa minua yhtä läheisesti ja olen olen muutenkin sitä mieltä, että hulabaloo-mediamyllytys näiden aiheiden ympärillä on ollut ylimitoitettua. Kyllä- on naisia, jotka kärsivät ehkäisykiellosta ja toisaalta onnellisia äitejä; on lasten hyväksikäyttäjia ja toisaalta maailman parhaita vanhempia. Se siitä.
Hintsalan haastattelu löytyy hesarin sivuilta: Vanhoillis­lestadiolainen nais­pappi puolustaa homoja ja ehkäisyä. Kannattaa katsoa.

"Häpeän kuplia pitää puhkoa. Haluaisin, että homoseksuaalisuus ymmärrettäisiin uskonnon maailmassa osana ihmisen monimuotoisuutta, kauniina ja hyvänä asiana, jossa ei ole häpeää."

Haastattelussa Hintsala sanoo käyneensä läpi tuhansia nettikirjoituksia aiheesta. Niitä siis ilmeisesti löytyy, vaikka suurin osa ainakin hänen edellisen tutkimuksensa aineistosta tuli suljetuista keskusteluista. Pitäisi tieten käyttää enemmän aikaa netin kaivelemiseen ja yrittää ujuttautua näihin yleisön silmistä salattuihin keskusteluihin mukaan, ettei yksin tarvisi kirjoitella elämänkokemuksistaan.

Tosin enhän minä oikeasti yksin ole asiaa tuskailemassa. Edellisennä syksynä esimerkiksi putkahti facebookiin ryhmä Lestadiolaiset tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Vaikka ryhmässä ei juuri keskustelua käydäkään ja julkaisuja tulee harvakseltaan, on mukava nähdä, että lestadiolaisten keskuudessa ainakin joskus ajatellaan meitä seksuaalivähemmistöjä.

Ollaanko menossa hyvään vai huonompaan suuntaan?

Viikonloppuna tein matkan suvun mökille. Mökki on vanha hirsitalo kaukana korvessa. Kuten asiaan kuuluu, juoksevasta vedestä tai sähköstä ei ole tietoakaan, mutta maisema pursuaa idyllistä tunnelmaa. Suunnitelmissa oli makkaranpaistoa, pihapelejä ja mökin kunnostusta talkoohengessä. Sukulaisia paikalle oli tulossa joitakin omien sisarusteni lisäksi. Utelias ja puhelias täti, isoisä ja muutama serkku. On sanomattakin selvää, että minua pelotti. Hirvitti miten pää kestää älämölöä ja tunkeilevia kysymyksiä. Minulla kun ei ollut mahdollisuutta poistua paikalta, vaikka tulisi kuinka paha olla. 

Kuten tavallista, matkasin yksin ja muu perheeni jäi pitämään kotia. Mietin, mihin sijoittaisin itseni sukulaisjoukossa. Lyöttäytyisinkö yhteen serkkuni kanssa vai etsiytyisinkö hiljaiseksi pikku puurtajaksi. Olen edellisillä mökkireissuilla huomannut, että kun oikein tomerasti tiskaa, ei kukaan valita enkä näytä räikeän yksinäiseltä. Vaan minähän sain vallan yllättyä saapuessani sinne metsän keskelle. Pienessä tilassa hulinaa ja hälinää riitti myös minun ympärilläni. Minulle oli mietitty oma talkoohomma, sain lisäksi vahtia suvun pienimpiä ja jutusteltavaakin riitti. Puhuttiin töistä, säästä ja maailman menosta… ja minun parisuhteestani. 

Asian otti ensimmäisenä esille serkkuni, jolle tulin kaapista pari vuotta sitten. Hän on aina tavatessamme pyytänyt meitä molempia kylään. Nyt hän kyseli muutenkin, miten menee ja onko se tasa-arvoinen avioliittolaki nyt tullut voimaan. Hän sanoi itse kannattavansa lakimuutosta, mutta olevansa myös sitä mieltä, ettei homopareja pitäisi vihkiä kirkossa koska raamatussa se sanotaan niin selkeästi. Myöhemmin, kun tyttöjen kanssa pelailtiin lautapelejä, tätini kysyi, milloin se minun kaveri tulee mukaan. Vastasin, että sitten kun kutsutaan. Täti sanoi kutsuvansa nyt ja tässä ja ehdotti, että voi miehensä kanssa puhua vanhemmilleni asiasta. Yritin väistellä ja vähätellä asiaa, että eihän tuo olisi nyt päässytkään jne, mutta tätipä oli ilmeisesti ottanut minun etuni sydämenasiakseen. Kyllä se alkaa jossain välissä hiertään. Oikeassahan hän oli. Hänen mukaansa kumppanini mukanaolo ei ainakaan hänen perhettään haittaa. Ja niinhän nuo sitten tekivätkin. Kun äitini tuli paikalle, täti kysyi häneltä saman kysymyksen. Milloin se minun kaveri voisi tulla mukaan yhteisiin juttuihin. Minä suljin siinä vaiheessa korvani kauhusta kankeana. En tiedä, menikö äiti mykäksi, vai sainko korvani onnistuneesti tukkoon, joka tapauksessa en tiedä, mitä tuohon vastattiin. Myöhemmin tädin mies puhui aiheesta isälle mökkipuuhien lomassa. Minä en ollut onneksi paikalla silloin, enkä tiedä, miten tilanne meni. En ole myöskään varma, veikö tämä keskustelu tilannettani hyvään vai huonoon suuntaan.

Kuumottavista kauhun hetkistä huolimatta viikonloppu mökillä toi mukavan lepohetken työntäyteiseen kesään. Sää suosi ja itikkamyrkkykin tepsi. Olo on sen verran helpottunut, että ehkä menen seuraavaankin suvun yhteiseen kokoontumiseen. Se onkin sitten eri asia, otanko kumppanini mukaan. Ehkä silloin, jos sen päivän joskus näkisi, että vanhempani kutsuisivat. Aina voi toivoa.