Ollaanko menossa hyvään vai huonompaan suuntaan?

Viikonloppuna tein matkan suvun mökille. Mökki on vanha hirsitalo kaukana korvessa. Kuten asiaan kuuluu, juoksevasta vedestä tai sähköstä ei ole tietoakaan, mutta maisema pursuaa idyllistä tunnelmaa. Suunnitelmissa oli makkaranpaistoa, pihapelejä ja mökin kunnostusta talkoohengessä. Sukulaisia paikalle oli tulossa joitakin omien sisarusteni lisäksi. Utelias ja puhelias täti, isoisä ja muutama serkku. On sanomattakin selvää, että minua pelotti. Hirvitti miten pää kestää älämölöä ja tunkeilevia kysymyksiä. Minulla kun ei ollut mahdollisuutta poistua paikalta, vaikka tulisi kuinka paha olla. 

Kuten tavallista, matkasin yksin ja muu perheeni jäi pitämään kotia. Mietin, mihin sijoittaisin itseni sukulaisjoukossa. Lyöttäytyisinkö yhteen serkkuni kanssa vai etsiytyisinkö hiljaiseksi pikku puurtajaksi. Olen edellisillä mökkireissuilla huomannut, että kun oikein tomerasti tiskaa, ei kukaan valita enkä näytä räikeän yksinäiseltä. Vaan minähän sain vallan yllättyä saapuessani sinne metsän keskelle. Pienessä tilassa hulinaa ja hälinää riitti myös minun ympärilläni. Minulle oli mietitty oma talkoohomma, sain lisäksi vahtia suvun pienimpiä ja jutusteltavaakin riitti. Puhuttiin töistä, säästä ja maailman menosta… ja minun parisuhteestani. 

Asian otti ensimmäisenä esille serkkuni, jolle tulin kaapista pari vuotta sitten. Hän on aina tavatessamme pyytänyt meitä molempia kylään. Nyt hän kyseli muutenkin, miten menee ja onko se tasa-arvoinen avioliittolaki nyt tullut voimaan. Hän sanoi itse kannattavansa lakimuutosta, mutta olevansa myös sitä mieltä, ettei homopareja pitäisi vihkiä kirkossa koska raamatussa se sanotaan niin selkeästi. Myöhemmin, kun tyttöjen kanssa pelailtiin lautapelejä, tätini kysyi, milloin se minun kaveri tulee mukaan. Vastasin, että sitten kun kutsutaan. Täti sanoi kutsuvansa nyt ja tässä ja ehdotti, että voi miehensä kanssa puhua vanhemmilleni asiasta. Yritin väistellä ja vähätellä asiaa, että eihän tuo olisi nyt päässytkään jne, mutta tätipä oli ilmeisesti ottanut minun etuni sydämenasiakseen. Kyllä se alkaa jossain välissä hiertään. Oikeassahan hän oli. Hänen mukaansa kumppanini mukanaolo ei ainakaan hänen perhettään haittaa. Ja niinhän nuo sitten tekivätkin. Kun äitini tuli paikalle, täti kysyi häneltä saman kysymyksen. Milloin se minun kaveri voisi tulla mukaan yhteisiin juttuihin. Minä suljin siinä vaiheessa korvani kauhusta kankeana. En tiedä, menikö äiti mykäksi, vai sainko korvani onnistuneesti tukkoon, joka tapauksessa en tiedä, mitä tuohon vastattiin. Myöhemmin tädin mies puhui aiheesta isälle mökkipuuhien lomassa. Minä en ollut onneksi paikalla silloin, enkä tiedä, miten tilanne meni. En ole myöskään varma, veikö tämä keskustelu tilannettani hyvään vai huonoon suuntaan.

Kuumottavista kauhun hetkistä huolimatta viikonloppu mökillä toi mukavan lepohetken työntäyteiseen kesään. Sää suosi ja itikkamyrkkykin tepsi. Olo on sen verran helpottunut, että ehkä menen seuraavaankin suvun yhteiseen kokoontumiseen. Se onkin sitten eri asia, otanko kumppanini mukaan. Ehkä silloin, jos sen päivän joskus näkisi, että vanhempani kutsuisivat. Aina voi toivoa.