Faktat ja historiantiedot vanhoillislestadiolaisuudesta löytyvät
paremmin wikipediasta ja opilliset tosiseikat paikallisesta
rauhanyhdistyksestä. Minä tyydyn kertomaan omista kokemuksistani ja
(väärin)käsityksistäni.
Lapsena uskonnollisuus tarkoitti sitä, että joka sunnuntai
laitettiin pyhäpuku päälle ja lähdettiin seuroihin. Siellä piti istua hiljaa
penkissä ja kuunnella, kun setä puhua papatti. Eihän sitä koskaan ihan
rauhallisesti jaksanut istua. Vaikka itse olisikin ollut kiltillä päällä, alkoi
joku sisaruksista tökkiä tai supista. Väliajalla jonotettiin ostamaan mehua ja
pullaa ja useimmiten lähdettiin kotiin ennen toisen puheen alkua. Joskus
vanhempana yritin kovasti kuunnella, mitä se mies siellä selittää, mutta tehtävä
tuntui mahdottomalta. Puhe kesti ja kesti ja minua alkoi nukuttaa kun en edes
ymmärtänyt suurinta osaa siitä höpötyksestä. Tiesin jo, että meidän perhe on
lestadiolainen ja meille seuroissa käynti on tärkeää. Siksi minulle tuli usein
syyllinen olo, kun en jaksanut kuunnella seurapuhetta. Pidin kyllä lyhyistä
raamatun katkelmista, jotka tulivat puheen alussa, mutta loppu meni yli
käsityskyvyn.
Kesäisin lähdettiin suviseuroihin, jossa sai nukkua
teltassa, nähdä serkkuja ja syödä jäätelöä. Vähän vanhempana sai itse lähteä
itse myymään jäätelöä kannettavasta kylmälaukusta. Se oli mukavaa työtä ja
palkaksi sai jäätelölipun. Melkoista orjatyötä, mutta lapsena se oli ihan
parasta. Suviseuroissa puheita ja lauluja kuului koko ajan alueella seisovista
kaiuttimista ja auton radiosta. Niitä tuli lapsena kuunneltua vielä vähemmän
kuin rauhanyhdistyksen seuroja.
Jo lapsena tiesin, että minun kotini oli erilainen. Toisenlaisuuden
kokemus olikin hyvin vahva osa minun lestadiolaisuuttani. Oli meikäläiset ja
epäuskoiset. Oli tietysti ihan sallittua, että on epäuskoisia kavereita, kunhan
ei noudattanut heidän syntistä elämäntapaansa, mutta yleensä uskovaiset
liikkuivat omissa piireissään. Koulussa kaikki tiesivät, kuka on lesta ja kuka
ei. Tiesin, että joitakin lestoja oli kiusattu ja pelkäsin välillä paljastaa
uskontoani uusille ihmisille. Kuulin juttuja, että meikäläiset yhdessä
mollasivat epäuskoisia ja joku pikkutyttö oli huutanut epäuskoiselle
kaverilleni tämän kävellessä ohi sinä
palat helvetin tulessa. En usko, että nimittely ja huutelu oli yleistä,
mutta lestadiolaisten lasten ja nuorten eriytyminen omaan tiiviiseen,
suljettuun ryhmäänsä oli minun kokemuksissani hyvin todellista. Harmi vain,
että jäin tuon ryhmän ulkopuolelle. Minun ystäväni olivat epämeitsejä ja elivät
täysin eri maailmassa. He eivät noudattaneet niitä käskyjä, joita minulle oli
lapsesta asti toisteltu. Kun vietin kavereideni kanssa aikaa, jouduin
väkisinkin tilanteisiin, jotka sotivat kasvatustani vastaan. Kaverit halusivat
soittaa lempiartistejaan ja kokeilla uutta kynsilakkaa myös minun seurassani.
Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuli paha mieli, kun tein
jotain väärää, toisaalta en nähnyt mitään tuomittavaa kielletyssä teossa.
Vaikka lestadiolaisuus kohdallani osaltaan johti
yksinäisyyteen, halusin kovasti ymmärtää kaikkia niitä sääntöjä ja uskoa. Voin
erottaa historiastani kaksi kautta, jolloin tosissani yritin päästä takaisin
kunnon lestadiolaiseksi. Kuten niin
monelle perusluterilaisellekin, rippikoulu oli todellinen herätysleiri. Toinen
tuli aikana, jolloin pääsin vihdoin rakentamaan omaa identiteettiäni pois kotoa
uudella paikkakunnalla. Aloin tuolloin tosissani miettiä omaa
uskonnollisuuttani. Tiesin, että elin monien vanhoillislestadiolaisuuden
sääntöjen vastaisesti. Yritin elää kahdessa maailmassa, vaikka nuorteniltojen
ja seurapuheiden sanoma oli selvä: jos on toinen jalka suolla ja toinen
tukevalla pohjalla, on selvää, että suohon siinä kaatuu. Kävin tuohon aikaan
mielellään lestadiolaisten tapahtumissa ja kuuntelin tarkkaan puheita.
Sosiaalisesta fobiastani huolimatta pakottauduin puhumaan tuntemattomille
nuorille, mutta turhaan. Avauduttuani seurakunnalle vastausta vailla tein
lopullisen päätöksen erota lestadiolaisuudesta. En hylännyt uskonnollisuuttani
täysin. Lasken itseni edelleen luterilaiseksi, vaikka kirkossa tulee kyllä
käytyä harvoin. Lestadiolaisuutta ei ole ikävä. Niin kutsutussa epäuskoisten
maailmassa minuun on kiinnitetty huomiota ja otettu mukaan kyselemättä.
Uskovaiset nuoret puolestaan ovat katsoneet minua karsaasti ja jättäneet
ulkopuolelle. Jos yksikin olisi tullut tervehtimään seurakunnan uutta, eksyneen
näköistä tulokasta tai kutsunut mukaansa nuorteniltaan niistä itse kysyessäni,
ei eroni olisi ollut yhtä helppo. Nyt ajattelen löytäneeni oikean paikan
itselleni. Tällä on todellinen usko, toivo ja rakkaus.
Kun puhun lestadiolaisuudesta, saan joskus vastata
kysymyksiin mitä on lestadiolaisuus, tekeekö
ne oikeasti näin ja mitä ne ajattelee
tästä. Voin kertoa muutamasta lestadiolaisten elämäntapaa ohjaavasta
säännöstä. Muistutan ensin vielä, että nämä ovat minun kokemuksiani eivätkä
virallisia oppeja.
Maallista musiikkia ei saa kuunnella, ei katsoa televisiota
eikä elokuvia. Yliseksuaalinen populaarikulttuuri on se paha, jolta näillä
kielloilla yritetään varjella. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut opettaa
lapsille medialukutaitoa ja siveellisyyttä muilla keinoin. Musiikki itsessään
on tärkeä osa elämää myös monelle lestadiolaiselle. Ainoat tyylilajit vain ovat
klassinen ja kirkkomusiikki. Itselläni meni pitkään, ennen kuin löysin musiikin
ilon. Vielä yläasteella rokki tai poppi aiheutti pelkoreaktion. Aivan kuin
tekisin jotain pahaa ja saisin pian huudot tai luunapin. Hyvin oli kasvatus
toiminut.
Korviksia ei saa ottaa, ei meikata tai muuten koristautua.
Seurakunnassa sanottiin, että jokainen on sellaisenaan Jumalan luomana kaunis.
Taitaa tämä olla median kieltämättä karmean naiskuvan vastustamista. Minä en
olekaan koskaan ollut ulkonäkökeskeinen. Lapsena vedin eriparisukat jalkaan ja
lähdin iloisena matkaan. Enkä ole juuri sen pidemmälle päässyt laittautumisen
taidossa.
Ei saa kiroilla. Eihän se nätti tapa ole ja uskovaisena
olisi kummeksuttavaa huudella perkelettä ja saatanaa avukseen. Lestadiolaisilla
on näiden sijaan omia voimasanoja kuten rutto.
Alkoholia ei saa juoda. Kun ala-asteikäisenä olin
luokkakaverin luona kylässä, järkytyin kun näin olohuoneen pöydällä
kaljatölkin. Ajattelin, että eikö niitä hävetä. Alkoholin juominenhan on tosi
paha juttu. Alkoholin (liika)käytöstä puhuvat toki muutkin kuin uskovaiset ja
iso ongelmahan se on. Täytyy myöntää, että viinaksia on tullut itsekin maistettua. Onnekseni tai epäonnekseni
ei niiden maku miellytä ja juopottelu onkin hyvin harvinaista. Itsekontrolli on
minulle lähes pakkomielle. Siksi myös humalatila on minulle epämiellyttävä.
Muista päihteistä tupakka on lestadiolaisuudessa laimeasti paheksuttu, mutta
sallittu pieni paha.
Mediassa paljon puhuttu ehkäisykielto on totta. Vaikka monet
äidit kertovatkin sen olevan oma valinta, voin todeta tämän päälle kuulleeni
seurapuheessa tai nuortenillassa suoran ehkäisykiellon. Puheessa mentiin jopa
niin pitkälle, että arvosteltiin seksin ajoittamista ns varmoille päiville. Paljon
puhuttiin myös siitä, että lapsi on Jumalan lahja eikä Jumala viisaudessaan
anna niitä liikaa. Vaikkei joku asia olisikaan uskontokunnan virallisissa
linjauksissa, voi sääntö olla tiukasti seurakunnan yleisissä toimintatavoissa
ja sellaisena aivan yhtä todellinen. Ymmärrän, että perhearvot ovat
lestadiolaisuudessa tärkeät, mutta ehkäisykiellossa on tehty perheille iso karhunpalvelus.
Harry Potter-kirjat. Kyllä, kotiseurakunnassani oli
seurakuntaväki tullut siihen tulokseen, että tämän tyyppiset kirjat ovat
pahasta. Niissä kun kuvataan omituisella tavalla hyvän ja pahan taistelua.
Sallittua kirjallisuutta laiselleni lukutoukalle olisi ollut sotakirjat ja SRKn
omat julkaisut. Ikävä kyllä minua eivät kiinnostaneet hevoset, vaan
lohikäärmeet ja konekiväärien sijaan taikuus. Fantasiakirjojen lisäksi
epäluuloa herättää moni muukin kirja, harrastus tai ajattelutapa, johon
allekirjoittanut on tykästynyt. Ne eivät välttämättä ole raamatun vastaisia tai
riko lestadiolaisuuden arvoja, mutta ne ovat erilaisia.
Minun kohdallani ei siis riittänyt, että uskoin Jumalaan ja
noudatin seurakunnan sääntöjä. Minun olisi pitänyt myös pukeutua, puhua ja
harrastaa kuten muut ikäiseni tullakseni hyväksytyksi.
Lestadiolaisuus uskontona on minun näkemykseni mukaan
kriisissä. SRK ei ole pysynyt ajan mukana ja reagoida maailmassa tapahtuviin muutoksiin.
Ensin tulivat tietokoneet peleineen, sitten nettiaika ja lopulta älypuhelimet. Ne
tarjosivat synnille monia kulkureittejä ihmisten koteihin. Nyt seurakuntaa vastaan
on valtava ulkoinen paine, kun mediassa vaaditaan ehkäisyn sallimista,
homoseksuaalisuuden hyväksymistä ja niin edelleen. Sisäinen paine seurakunnassa
on ollut yhtä suuri jo pidempään. Maaseudulla, missä itse elin, suurin osa
noudatti päällisin puolin annettuja sääntöjä. Osa teinitytöistä käytti finnikynää
eikä sitä laskettu meikiksi, elokuvia katsoi varmaan suurin osa. Nuoret miehet
kokeilivat salaa alkoholia. Suuremmissa kaupungeissa säännöt olivat höllemmät.
Musiikkia saikin kuunnella ja tukkaa värjätä. Tämä toi hämmennystä jakoi
seurakuntaa. Kriisi johtaa muutokseen ja toivon todella, että parempaan
suuntaan.
Ihmisen ei tarvitse
tehdä mitään pelastuakseen. Usko on lahja ja pelastus on lahja eikä ihminen
tarvitse tekoja kelvatakseen Jumalalle…. toivon, että jatkossa lestadiolaiset
osaisivat olla armollisia itselleen ja osais olla armollisia toisilleen ja erityisesti
niille jotka siinä yhteisössä ajattelevat toisin. Meri-Anna Hintsala 16.7.2015 vapaamuotoisena litteroitu lainaus haastattelusta
Minä itse toivon, että lestadiolaiset löytäisivät
lähimmäisen rakkauden, joka ulottuisi yli seurakunnan rajojen. On helppo rakastaa
hurskasta naapuria, mutta muistakoon, että Kristus rakasti myös sairaita ja langenneita.
Olen myös sitä mieltä, että pelon ja rangaistuksen kautta tehty uskontyö on
turhaa. Seurakunnassa tulisi vallita rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti