Yksi tapahtuma, joka johti tämän blogin luomiseen oli siskoni kihlautuminen jokin aika sitten ja siitä aiheutunut kaikenlainen pohdiskelu minussa.
Tiesin, ettei siitä tule helppoa, käynti kotona harvoin on
ollut. Tiesin myös, etteivät käynnit kotona siitä helpotu, että jätän väliin
perheen tapahtumia ja siten erkaannun porukasta entisestään. Nyt oli vuorossa pikkusiskoni
kihlajaiset. Se teki tilanteesta tavallista vaikeamman.
Jo vuosia äitini on odottanut, että saisi saattaa lapsensa
turvalliseen avioliittoon - ja siinä sivussa laitella juhlaruokia ja kutsua
sukua ihailemaan, miten hyvin meidän lapset pärjäävät. Äidillä on siskojensa
kanssa sisarellista kilpailua ja oletan, että äiti toivoo pääsevänsä isänsä
suosioon vaikkapa nyt lastensa kautta. Tietysti äiti oli onnensa kukkuloilla
heti, kun sai tiedon kihlauksesta ja suorastaan hullaantui kihlajaisjuhlan
alla. Leipomuksia ilmestyi kaappeihin, niitä tehtiin monta erää ja maisteltiin.
Siskoni on hyvä tyttö ja ansaitsi kaiken tämän hehkutuksen ja hössötyksen.
Siskoni on käy töissä, pitää leipomisesta ja on sisustanut kotinsa kauniisti.
Tottakai minäkin halusin onnitella siskoani. Ostin lahjankin ja
kirjoitin kortin. Matkustaminen paikan päälle ei suuremmin innostanut. Työn vuoksi matka rajautui perjantai-illasta
sunnuntaiaamuun. Ei heti tunnu satasen arvoiselta matkalta – varsinkaan, kun
kilometrit taittuvat bussinpenkkiin ahtautuneena. Kun en keksinyt tämän
parempaa tekosyytä, lähdin kumminkin matkaan.
Juhlissa touhusin keittiöllä ja sain siskoltani huudot, kun
en ollut ryhtynyt valokuvaajaksi siinä sivussa. Vieraita tuli paikalle paljon.
Mummo, jo huonokuntoinen pappa ja isoisä olivat kaikki
paikalla. Tuli kummit, veljet ja lapsuuden kaverit.
Jokaiset hymyilevät kasvot saivat minut voimaan huonommin.
Minä hymyilin takaisin työpaikalla opettelemallani maskilla. Suupielet voi aina vetää ylöspäin, mutta aito
hymy lähtee silmistä. Smizing, kuten Tyra Banks sanoo. Kaikki nämä ihmiset
halusivat näyttää siskolleni ja hänen miehelleen hyväksyntänsä. Hehän elävät
juuri niin kuin heiltä odotetaan. Turvallisesti, tutusti, saman kaavan mukaan
kuin muutkin. Minä taas? Minä olen jo nyt kummajainen, kun olen esiintynyt
jokaisessa sukutapahtumassa yksin muiden pariutuessa yksi toisensa jälkeen. Isoisäkin
asioista tietämättömänä avasi keskustelua, vitsaillen tietysti ja pahaa
tarkoittamatta Miten siinä niin kävi
Johanna että sisko pääsi edelle. On minulla kumppani, mutta siitä tietää
harva ja asian hyväksyy niistäkin vain muutama. Ja olisin tämän kumppanin
halunnut kihlatakin jo kauan sitten. Sormusta en ollut saanut, vaikka eihän se
koskaan olisi sama asia, oli timantti kuinka iso tahansa. Se tosiasia, etten
koskaan olisi siskoni lailla tällaisten juhlien keskipisteessä oman rakkaani
rinnalla, tuntui kuin sydämeni olisi heitetty jätesilppuriin.
Olen usein miettinyt, mitä vanhempani ehkä sanovat, jos
joskus ilmoitan kihlauksestani. Tuleeko ideoita kakusta, jota juhlaan voisi
tehdä vai keittävätkö edes kahveja? Ja muut sukulaiset, kukahan mahtaisi
vastata kutsuun? Niin surullisia kuin nämä ajatukset olivatkin, pahimmalta tuntuivat
isoisän sanat. Hän on vanhoillinen ja jämäkkä mielipiteissään. Olen täysin
varma, ettei hän hyväksyisi lesbosuhdetta sen enempää kuin vanhempanikaan.
Sanoisi ehkä kuten isäni: Kuule mietippä
vielä. En ole koskaan ollut läheinen isoisäni kanssa. Olen ollut nuori, ujo
tyttö enkä ole keksinyt puhuttavaa. Mutta olen ihaillut isoisääni aivan
pikkulapsesta saakka. Isoisä on ollut sankari: vahva, älykäs ja ihan mahtava.
Suuri idolini ei ehkä tulisi kihlajaiskahveilleni, ei häihinkään. Mietin sitäkin,
olisiko parempi jättää asia kokonaan kertomatta hänelle. Pitäisikö laittaa
kaikki haaveet kihlauksesta jäähylle, kunnes isoisä on kuollut tietämättä, että
yksi hänen lapsenlapsistaan on niin paha?
Kysyn, miksi kenenkään tarvitsee ajatella tällaista. Se on
niin väärin, mutta minulle niin todellista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti