Mitä olen tehnyt väärin?

Syynä nihkeisiin väleihin perheeni kanssa ei luultavasti ole pelkkä seksuaalinen suuntautumiseni. Olen aina ollut oman tieni kulkija. En todellakaan tiedä, mikä minussa on niin kummallista tai mitä olen tehnyt väärin. Onhan sekin mahdollista, että minulla on vain ollut huono tuuri. Joka tapauksessa minusta on tullut yksinäinen susi. Pelkään pahoin, että tähänastisen historiani läpikäyminen tekee pitkän ja surullisen tarinan. Sen kertominen kuitenkin on minusta tärkeää.

Minulla on vähän muistoja varhaislapsuudestani, mutta käsitykseni mukaan olin iloinen ja huoleton. Aamulla saatoin vain vetää eriparisukat jalkaan ja juosta matkaan. Minulla ei ollut estoja. Otin vastaan kaikki elämän ilot. Ensimmäisenä kouluvuonna sain jälki-istuntoa lumisodasta poikien kanssa ja jouduin luokan pilkan kohteeksi, kun yllytettynä pussasin muuan Mikkoa. Olin kuitenkin jo etääntymässä sosiaalisesta maailmasta. Ensimmäinen muistoni yksinjäämisestä on neljän tai viiden ikäisenä. Ekaluokkalaisena muistan halunneeni vaihtaa koululuokkaa, koska minulla ei ollut yhtään ystävää. Leikin jonkin aikaa naapuruston tytön kanssa, mutta ei meistä sielun sisaria tullut ja tuo kaveri löysikin parempaa seuraa. Tämän jälkeen minä kaveerasin lähinnä muiden hylkiöiden kanssa: luokan romanitytyön ja uusien tulokkaiden, joilla ei vielä ollut muita. Sama jatkui koulun ulkopuolella lestadiolaisten raamattukoulussa. Niissä illoissa oli mukavaa, mutta vihasin kyydin odottamista. Oli kurjaa seisoskella väkijoukon laidalla ja yrittää olla itkemättä. Eriytymien syveni, kunnes aloin nähdä itseni vaihdokkaana, kummajaisena, joka kunnon ihmisten joukossa on vain kiusaksi ja onnettomuudeksi. 

Syitä sosiaaliselle eristäytymiselleni keksin kaksi. Sattui vain niin ikävästi, että minulla on vain yksi ikäiseni serkku eikä hänkään läheisimmästä haarasta. Huono tuuri osui myös koulun valinnassa. Kaikki ikäiseni lestadiolaiset asuivat jostain syystä kaupungin toisella laidalla ja kävivät luonnollisesti toista koulua. No - kaksi poikaa oli samalla luokalla, mutta eihän se auta.  Koska koulussa luodaan lapsuuden tärkeimmät ystävyyssuhteet, jäin auttamatta ulkopuolelle. Toinen syy on ikävä kokemus, joka suurella varmuudella traumatisoi nuoren minäni ja vaikutti kykyyni luottaa ja ystävystyä. Esikoulussa minulla oli paras ystävä, joka kaikeksi onneksi aloitti peruskoulun samalla luokalla kanssani. En koskaan saanut tietää miksi, mutta ensimmäisenä koulupäivänä sain musertavan yllätyksen. Ystäväni teeskenteli kuin ei olisi minua koskaan nähnytkään ja teki selväksi ettei halua nähdä jatkossakaan. Jälkeenpäin olen laskenut tämän suureksi käännekohdaksi elämässä – eikä parempaan suuntaan. 

Kun kerran olin jäänyt syrjään, alkoi itseään ruokkiva kierre. Kun jäin yksin, en oppinut sanattomia sääntöjä, joita sosiaalisissa tilanteissa selviytymiseen tarvitaan, mikä tietysti johti pahempaan eristäytymiseen. Olin outo. En tehnyt samoja asioita kuin muut ja käyttäydyin väärin. Alkoi tuntua, että mitä tahansa sanonkin tai teenkin, se on väärin ja vain syventää juovaa  minun ja muun maailman välillä.

Yläkouluun tultaessa olin jo menettänyt toivoni, että löytäisin todellisen ystävän. Olin saanut lestakaverin, jonka luona kävin kylässä. Kyläily oli pelaamista ja herkuttelua, syvällisiin keskusteluihin ei koskaan päästy ja totta puhuen varoin kertomasta itsestäni liikaa. Elin jo toisessa maailmassa. Pääsin myös mukaan luokan omituisten otusten kerhoon. Kutsuimme itseämme itseironisesti friikkisirkukseksi. Oli mukavaa tuntea kuuluvansa johonkin ja tulevansa hyväksytyksi. Mutta tässäkin suhteessa oli ongelmia. Vanhempani eivät voineet sietää näitä uusia ystäviäni. En ihmettele miksi, olihan se erikoinen joukko. Ikävä kyllä minun oli tämän vuoksi hyvin vaikeaa viettää vapaa-aikaa uusien tovereideni kanssa. Aina löytyi syy, miksi en päässyt kylään. Jos välttämättä halusin nähdä ainoita kavereitani, oli minun jankutettava ja riideltävä. Jatkuvan väittelyn vuoksi vanhemmat ja sisarukset alkoivat sanoa minua itsekkääksi. Sinä Johanna olet semmoinen narsisti… sinä et ollenkaan ajattele, miltä muista tuntuu. Jäin monesta tilaisuudesta paitsi ja tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun muilla oli jaettavanaan muistoja yhteisistä tapahtumista. Toinen ulkopuolisuutta tuova tekijä oli lestadiolaistaustani. En tiennyt mitään populaarikulttuurista. Viisitoistavuotiaana olin nähnyt ehkä kourallisen elokuvia, en tuntenut artisteja enkä muitakaan julkkiksia. Vaikka nykyään kuuntelen mielelläni musiikkia ja katson telkkaria, vihaan kun minulta kysytään, mistä musiikista pidän. Tietämättömyys on aina ollut seikka, joka leimaa minut ulkopuoliseksi. Lukiossa friikkisirkuksen elämään tuli lisäksi mukaan alkoholi ja biletys. Siihen menoon minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia eikä haluja lähteä mukaan. Tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi enkä juuri nähnyt valoa tulevaisuudessa. 

Minä olin vaikeasti masentunut. Olin jo pitkään nimittänyt itseäni vaihdokkaaksi – vastenmieliseksi eliöksi toisesta maailmasta. Nyt tietoisesti eristin itseni kokonaan elämästä. Päätin elää zombina ja odottaa parempia aikoja. En muista koskaan itkeneeni noina vaikeimpina aikoina tai sen puoleen nauraneeni. Minua ei ollut.

Lukion jälkeen muutin suurempaan kaupunkiin opiskelemaan. Se oli uusi alku. Vihdoin pääsin heräämään elämään ja miettimään niitä tärkeitä asioita, jotka yleensä kuuluvat teinivuosiin: kuka minä olen ja mitä haluan elämältäni. Asuessani syvästi uskonnollisessa, rajoittavassa kodissa minulla ei ollut juuri mahdollisuuksia etsiä itseäni, kokeilla rajoja etsiä itseäni. Tyhjyys sisälläni alkoi saada muotoa. Opiskeluaikanani löysin myös seksuaali-identiteettini. Olin kyllä huomannut, ettei vastakkainen sukupuoli juuri saanut aikaan erityistä kipinöintiä, kuten muille tytöille näytti käyvän, mutta vasta saadessani tilaa tunteideni käsittelyyn huomasin tämän juohtuvan siitä, ettei henkilön sukupuolella ole minulle merkitystä. Pidin sekä naisia, että miehiä viehättävinä.

Vaikka itse kutsun itseäni friikiksi, kummajaiseksi tai vaihdokkaaksi, opin jo alakoulussa luokan hylkiöiden kanssa leikkiessäni, että ihmisen taustalla tai ulkomuodolla ei ole merkitystä. Minulle on tärkeintä, että ihminen on aito, että hän ei valehtele, ole alentuva tai pilkallinen. Minulla on tapana ajatella kaikista ihmisistä hyvää ja tosissaan pitää heistä. Jokaisessa meissä on virheitä, mutta vähintään yhtä paljon hyvää ja iloa tuottavaa. Pidän tätä tärkeänä elämänoppina ja olen siitä kiitollinen kaikesta kivusta huolimatta. Se, etten näe muissa ihmisissä vikaa, joiden vuoksi heihin ei voisi tutustua, selittää ehkä, etten ole nähnyt itsessänikään syytä, jonka vuoksi esimerkiksi kukaan lestadiolainen nuori ei ole koskaan tullut nuortenillassa luokseni ja sanonut hei, tuletko mukaan. Jos olen liian erikoinen tähän seuraan, löydän - ja olen löytänytkin - avoimempia mieliä muualta.

Kasvu vuosien zombeilun jälkeen oli vaikeaa. Hankin ammattiapua ja otin pienen saikkupätkänkin, mutta se kannatti. Opin vihdoin luottamaan itseeni ja muihin. Huomasin, että kun avaudun ja olen aito itseni, saan ystävyyttä ja iloa. Vaikka elämä osaa olla vaikeaa ja stressaavaa, olen päässyt todella pitkälle. Minulla on yhä ystäviä vanhasta kunnon friikkisirkuksesta ja ammattikorkeakoulusta. Friikki olen edelleen (siinä merkityksessä, etten sulaudu normikansalaisiin, puhumattakaan lestadiolaisiin). Sisustusmausta harrastuksiin pidän asioista, joita monet ihmiset pitävät vähintäänkin kummallisina. Siksi luulen, että vaikka minulla olisi poikaystävä, olisin silti perheen kummajainen. Kertoessani joistain edesottamuksistani, saan vastaan tuhahduksia tai piilopilkallista naurua. 

Olisi mukava tietää, mitä vanhempani minusta todella ajattelevat. Olenko eksynyt lammas, joka ei ole enää pelastettavissa; tottelematon, itsekäs kakara vai rakas lapsi? Haluaisin kuulla, pitäisivätkö vanhempani minusta lainkaan, vaikka en olisikaan lesbo.