Seksiä!

Lestadiolaisten suhtautuminen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen on hankala. Sukupuolirooleja ei sinänsä opeteta, mutta perinteiset roolit ovat silti valloillaan. Nainen voi kyllä käydä töissä ja uranaisia uskonnon sisältä löytyykin, mutta jos perheessä on kymmenen vuoden tai parin välein syntynyttä lasta, on työelämässä pysyminen todella haasteellista. Karikatyyrinen kuva lestadiolais naisesta olisi lähihoitajaksi opiskellut, parikymppisenä naimisiin menevä ja seuraavat kymmenen vuotta kotirouvana puuhaava. Avioliiton ulkopuolella sukupuolet on tiukasti erotettu toisistaan. Tytöt ja pojat leikkivät eri leikkejä, aikuisena naiset häärivät keittiössä ja miehet tekevät mitä haluavat. Olen ikuisesti ollut katkera sukuni mökkireissuista. Ukot järjestivät leikkimieliset olympialaiset ja paistoivat makkaraa. Minä sain tiskata ja vahtia lapsia. Nuorena sopivassa pariutumis iässä poikia sai tavata seuratapahtumissa. Näihin nuorten seuroihin osallistuminen oli hyvinkin suositeltavaa. Kerran, kun tulin Haapajärven juhannusseuroista kotiin kahdentoista jälkeen, äiti kysyi miksi olen kotona niin  aikaisin.

Kun ihmeen kaupalla jostain löytyi kumppani, törmättiin toiseen ongelmaan: seksuaalisuuteen. Esiaviollinen kähmintä on (teoriassa) ehdottomasti kielletty. Nuorteniltojen keskusteluissa suositeltiin, että nuoripari viettää paljon aikaa muiden ihmisten seurassa ja pitää  seurusteluajan lyhyenä kiusausten välttämiseksi. Seksin sanottiin kyllä olevan jumalan lahjan naimisissa olevalle heteroparille, mutta siitä ei saanut nauttia liikaa eikä unohtaa, että sukupuoliyhteyden perimmäinen tarkoitus on lisääntyä. Ehkäisy on rienausta, koska siinä otetaan omiin käsiin Jumalalle kuuluva oikeus päättää syntyykö lapsia vai ei. Seksi ilman lisääntymistä on pelkkää nautinnon hakua ja sehän on syntistä!

Seksi on pahasta. Siltä puheet seurakunnassa ovat minusta kuulostaneet. Kun sitä on kuullut pienen ikänsä ei ole ihme, että olin nuorena seksuaalisesti ahdistunut. Laitetaan päälle vielä queer-identiteetti, niin jo on ihme, että olen ilman terapiaa saanut jonkinlaisen seksielämän. Teininä vihasin kaikkea sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvää. Pojat ei minua erityisesti kiinnostaneet, joten ajattelin olevani aseksuaali. (Aivan kuin en olisi koskaan kuullut lesboista :D). Haaveilin nonsukupuolisuudesta. Minä tosissani mietin, miten saisin leikkautettua rintani pois, sillä pidin kaikkia sukupuolisuuden merkkejä turhana ja jopa haitallisena. En halunnut itseäni nähtävän seksiobjektina, sillä seksuaalisuus ei kuulunut minuun. Nämä ajatukset haihtuivat, kun huomasin potevani jännittävää kihelmöintiä ja polvien heikotusta ystäväni seurassa. Nykyisin tämä ystävä on avovaimoni.

Ihmettelen kovasti, miksi uskontokunnat tai ihmiset yleensä tekevät seksuaalisuudesta tabun, vaikka se on niin olennainen osa ihmisen elämää. Kauhistelu, pannaus, leimaus, ympärileikkaus... kaikki se aiheuttaa vain ahdistusta ja tuskaa ja johtaa häiriökäyttäytymiseen. Seksi on ruumiillista nautintoa, jota omavanhurskaat yrittävät vältellä. Ymmärrän sen, mutta minusta seksi on kaunis ja ihmisiä yhteenliittävä asia. Seksi luo harmoniaa, sen kielto kaaosta. Erityisesti tutustuttuani bonoboihin minusta on tullut vapaan seksuaalisuuden puolestapuhuja. Bonobot ovat leppoisia simpansseja, joiden yhteisöjen sisäinen rauha on poikkeuksellista. Yksi bonobojen sopuisuuden salaisuus on niiden seksuaalinen käyttäytyminen. Konfliktitilanteissa bonobot rauhoittuvat antamalla toisilleen seksuaalista nautintoa. Pikaista yhdyntää voidaan niiden yhteisössä käyttää myös tervehdyksenä tai kiitoksena - milloin vain siltä tuntuu. Sukupuolta eivät bonobot katso seksuaalisuutta toteuttaessaan. Lisääntymisnopeuteen ei vilkas ja monipuolinen seksielämä vaikuta, mutta yhteisön sosiaalisiin suhteisiin sitäkin enemmän. Bonobot siis harrastavat seksiä muista syistä, kuin lisääntymiseen ja homma toimii! Bonobot ovat auttaneet minua vihdoin ymmärtämään hippien tunnuslauseen 

 make love not war

 Tämä Humon Comicsin kuva oli ensimmäinen kohtaamiseni sympaattisten simpanssien kanssa.

Miksi tulla kaapista?

Kaapista tuleminen jännittää jokainen kerta. Se on vääjäämätön, pelottava mörkö, joka odottaa jokainen kerta, kun aloittaa uudessa työssä tai menee bileisiin – ihan aina, kun tapaa uusia ihmisiä. Milloin on sopiva hetki, mitä jos hän onkin kauhean homofobinen… On paljon kysymyksiä, jotka pyörivät mielessä ja tekevät hommasta vaikean. Kaapista on kuitenkin tultava, sillä jos ei itse kerro, oletetaan muuta. Olet hetero, jollei toisin mainita ja jos et kerro, valehtelet olevasi hetero. Jos esimerkiksi puhuu kumppanistaan, ajatellaan hänen yleensä olevan vastakkaista sukupuolta. Tyttöystäväni on työpaikallaan saanut itsensä tragikoomiseen loukkuun puhumalla avopuolisostaan tai meistä. Nyt työkaverit sitten kyselevät, millainen se sinun mies on eikä ujo kumppanini uskalla laittaa pystyyn kohtausta kertomalla että se minun mies ei ole mies. Itse olin yhdessä edellisessä työpaikassani sinkku, koska vastasin ei kysymykseen onko sinulla miestä. Monet osaavat kyllä lukea rivien välistä, kun puhuu puolisostaan eikä miehestään ja kysyvät itse tämän puolison sukupuolesta. Sairaalan vanhat tädit näyttävät olevan hitusen heteronormatiivisempia. Heille pitäisi tieten kertoa asiat rautalangasta vääntäen. Ei me käytiin eilen uimassa vaan minä ja tyttöystäväni, jonka kanssa siis olemme parisuhteessa ja olemme lesboja, käytiin eilen uimassa. 

Pitäisikö sitten esitellä itsensä Hei, olen Johanna ja olen lesbo jotta välttäisi väärinkäsitykset?  

En koe aiheelliseksi tuoda seksuaali-identiteettiäni ensimmäisenä esille. Minussa on muutakin kerrottavaa. Joillakin ihmisillä on myös tapana tehdä homoseksuaalisuudesta iso numero, kun se tulee ilmi. Kysellään typeriä ja alkuperäinen jutun juuri katoaa siinä sivussa. Jos kerron vaikka, että kävin tyttöystävän kanssa uimassa, en saakaan kertoa uudesta liikuntaharrastuksestani, vaan joudun selvittämään lesbouttani. Yksi naurettavimmista esimerkeistä on, kun kaveri hankki pillerit kovia kuukautiskipuja hellittämään. Perhesuunnitteluneuvolaanhan hän joutui ja ehkäisyväline kun on kyseessä, selvittämään myös seksuaalisuuttaan. Kun terveydenhoitaja kysyi, oletko ollut yhdynnässä, kaveri oli epäröinyt ja sanonut lasketaanko se, että on naisen kanssa. Täti vastasi tähän ponnekkaan myötätuntoisella äänellä voi sehän on ihan normaalia. Hienoa, terkkaritäti, kun huomasit, että homoseksuaalisuus on normaalia, mutta jätitpä kertomatta asiakkaallesi, mitä tämä oikeasti kysyi tehdessäsi normaalista asiasta epänormaalin ison haloon. 

 

Vaikka olenkin rohkaistunut ja usein puhun suoraan tyttöystävästäni, oion vähintään yhtä monesti. Mutta jokainen kerta, kun tarkoituksellisesti puhun puolisosta tai avokista välttääkseni kaapistatulon, tunnen pienen pistoksen. Minusta on tärkeää puhua homoseksuaalisuudesta avoimesti. Vain silloin, jos itse puhumme siitä yhtä arkisena asiana kuin vessapaperin osto, muu yhteiskunta seuraa perässä. Minua ärsyttää suuresti, kun vaikkapa jalkapalloilija tulee kaapista, hänestä puhutaan siitäpitäen homona, vaikka pelaaminen olisi yhä kuinka paljon suurempi osa hänen elämäänsä. The Imitation Game on toinen hyvä esimerkki. Helsingin Sanomissa (25.1.2015) elokuvasta kertova otsikko alkaa Benedict Cumberbatch homoikonin roolissa. Kuultuani otsikon, kysyin ketä homoikonia Benedict on näytellyt, vaikka vasta muutama päivä sitten näin rainan. Ainiin, Alan Turinghan oli homo ja koko elokuva ainakin hesarin Annamari Sipilän artikkelissa kertoo homojen kohtaamasta syrjinnästä nykymaailmassa. Voihan asian nähdä näinkin. Minusta on vain surullista, että tällainen otsikointi typistää Turingin hahmosta kaiken muun, mitä hän on. Hän on myös loistava matemaatikko, vaikutti toisessa maailmansodassa ja otti ensiaskeleita tietokoneen keksimisessä. Elokuva taas on homoteeman lisäksi sota-aikaan sijoittuva jännitysnäytelmä ja kertomus erilaisuudesta. Minulle homous ei ollut Turingin hahmossa se erilaisuutta tuova tekijä, vaan intoutuneen matemaatikon hatarat sosiaaliset taidot. Juuri koomiset sosiaaliset tilanteet olivat minulle katsojana elokuvan herkullisinta antia, ei hänen homona saamansa järkyttävä kohtelu. Minusta on kurjaa, että Alan Turing joutui kärsimään homoseksuaalisuudestaan, mutta on myös kurjaa, että hänet muistetaan siitä eikä hänen saavutuksistaan. Muuten, The Imitation Game on hyvä elokuva ja Benedict Cumberbatch loistava <3

Summa summarum: tulkaa ulos, kertokaa vanhemmillenne, kummeille ja kaupan kassalle. Homous on normaalia elämää ja siitä pitäisi pystyä puhumaan kuten normaalista elämästä.

Mikä on syntini?

Jopa minulle läheiset ihmiset ovat todenneet hyväksyvänsä homoseksuaalisuuden ja kannattavansa avioliitto-oikeutta – mutteivät kirkossa. Koska raamatussa sanotaan se niin selkeästi. En tullut kysyneeksi, joudunko heidän mielestään helvettiin, koska elän naisen kanssa ja jopa rakastelen häntä. Vaikka raamatussa seksuaalisuus yleisen tulkinnan mukaan annetaan naisen ja miehen väliseksi ja homoseksuaalisuus puolestaan on kauhistus. Muun muassa SRK:n virallinen kanta on, että homoseksuaalisuus sinänsä ei ole synti. Homoseksuaalisen taipumuksen toteuttaminen sen sijaan on. Eli saa katsoa, muttei koskea. Vaikka mieleni tekisi, en lähde pitämään omaa saarnaa niistä raamatunkohdista, jossa homoseksuaaliset teot ilmeisesti määritellään synniksi enkä edes luennoimaan luterilaisesta raamattukäsityksestä…. no ehkä kuitenkin lyhyesti.

Vaikka Luther sanoikin raamattu todisteenaan puhuvan kansalaisen nousevan paavinkin yläpuolelle, on minusta kiinnitettävä huomiota siihen, miten tuo kansalainen raamattuaan lukee. Ensinnäkin itse raamattu. Mikä se kansalaiselle on? Minulle se on ihmisten kirjoittama tekstikokoelma ja sen sisällä, välissä ja päällä kristilliset elämäntavat sisältävä kirja. Ihmiset ovat varmasti kirjoittaneet tekstinsä Jumala sydämessään, mutta ei Jumala heille sanellut mitään. Sanat ovat ihmisen. Enkä edes osaa arvata, miten moni ihminen on vaihtanut nuo sanat matkalla ensimmäisistä teksteistä nykyiseen suomenkieliseen raamattuun enkä todellakaan uskalla tehdä päätelmiä uudesta raamatusta tuntematta alkuperäistekstejä lainkaan. Siksi raamattua ei mielestäni voi lukea kirjaimellisesti kirjan sanamuotoja tuijottaen. Minä arvostan luterilaisen kirkon raamattua koskevaa ajattelua, jossa yleisenä periaatteena on, että siitä tulee etsiä sitä, mikä ajaa Kristusta. Sen etsiminen onkin sitten hankalampi homma. Periaatteessa raamatun oikean lukutavan voisi sanoa olevan omantunnon kautta, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Jumalan sanan nostamiseen raamatusta vaikuttaa tietty tulkinta, kirjaimellinen sanamuoto ja kirkon dogmit kaikki monimutkaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. No – käytännön elämässä tyydyn kuuntelemaan omaatuntoani ja minun omatuntoni sanoo näin:

Jumalani on rakkauden jumala. Siksi se, mikä edistää rakkautta ja ihmisten vakaata, hyvää ympärilleen tuottavaa yhteiseloa ei mielestäni voi olla väärin. Sen sijaan kateutta ja vihaa edistävä homofobia, syrjintä ja erottelu on minusta kaukana Jumalasta.  

Muutama päivä sen jälkeen, kun mediassa toitotettiin kauhistellen, hurraten ja ihmetellen avioliittolain säilyttämistä ajavan kansalaisaloitteen menevän eduskunnan käsittelyyn, huomasin kumppanini olevan alamaissa ja kysyin, mitä huolia hänellä on. Puolisoni vastasi hänellä olevan paha mieli, kun netti on taas täynnä homoliittokeskustelua. Hänestä se on todella ahdistavaa. Kauheaa, että ihmiset oikeasti ajattelee niin pahasti meistä. Vaikka tiesin, että muiden ihmisten mielipide merkitsee kumppanilleni välillä liikaakin, yllätyin, miten voimakkaasti hän reagoi tähän uuden kansalaisaloitteen nostattamaan kuhinaan. Istuttiin hetki juttelemassa aiheessa ja yritin rauhoitella häntä. Vakuutin, että vaikka persut ja Sipilän väki istuukin hallituksessa, eivät he millään saa lakia enää kumottua. Muistutin myös siitä upeasta hetkestä, kun tahdon 2013 kampanjalla kerättiin ensimmäisenä päivänä 50.000 allekirjoitusta kansalaisaloitteeseen. Kumpikin sai näistä ajatuksista hymyn kasvoilleen, mutta jäin miettimään asioita, joita tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat ovat kirjoittaneet perustellakseen näkökantojaan. Näitäkin on käyty läpi lukemattomissa puheenvuoroissa, mutta ei kerta lisää ole pahitteeksi. 

Koska raamatussa sanotaan – raamattuhöpötyksestä sanoinkin jo oman mielipiteeni. 

Se on luonnotonta - tämä on pahin loukkaus, jota olen koskaan kuullut. Minulle sana luonnoton tarkoittaa väärää, keinotekoista, epänormaalia, ei-toivottua poikkeamaa. Jos homoseksuaalisuus nähdään luonnottomana, ei se voi olla synnynnäistä, vaan keinotekoista ja teeskenneltyä. Tai sitten homoseksuaali on hädin tuskin ihmiskuntaan laskettava mutaatio.  Näin sanova haluaa sulkea homoseksuaalin kokonaan yhteiskunnan – jopa ihmiskunnan ulkopuolelle. En voi käsittää, kuinka kukaan voi sanoa näin toisesta ihmisestä. Minulle luonnollinen ihmisenä oleminen on rikasta ja monimuotoista. Onko homoseksuaalisuutta luonnottomaksi väittävän mielestä myös nainen poliisina tai mikä tahansa muu tilastollisesta normaalista poikkeava luonnotonta? Jos ei, mikä tekee homoseksuaalisuudesta niin kauheaa, että sen sanotaan olevan luonnotonta kaiken muun normaalista poikkeavan keskellä? 

Lapset tarvitsevat isän ja äidin – ei, vaan lapsi tarvitsee turvallisen kodin ja rakastavan, lapsen tarpeisiin sitoutuneen huoltajan. Lapsi tarvitsee miehen ja naisen mallin on usein täsmennyksenä tässä sateenkaariperheiden oikeuksia polkevassa näkemyksessä. Minä olen ihan luullut, että lapsi saa mallin myös kodin ulkopuolelta. Lisäksi lapsesta tullee todennäköisemmin erilaisuutta hyväksyvä, suvaitsevainen aikuinen, jos hän saa kasvaessaan nähdä useampia kuin yhden miehen ja naisen mallin. Ja muuten: lapsen kehitystä sateenkaariperheissä on tutkittu ja todettu, ettei lapsi siitä kärsi.

Lasta kiusataan koulussa - koulukiusaamisen syy voi olla myös ylipaino, alipaino, silmälasit, liian korkean keskiarvo, vaatemerkki, tietokonepeli...... tarvitseeko minun jatkaa

Mitä on lestadiolaisuus

Faktat ja historiantiedot vanhoillislestadiolaisuudesta löytyvät paremmin wikipediasta ja opilliset tosiseikat paikallisesta rauhanyhdistyksestä. Minä tyydyn kertomaan omista kokemuksistani ja (väärin)käsityksistäni. 

Lapsena uskonnollisuus tarkoitti sitä, että joka sunnuntai laitettiin pyhäpuku päälle ja lähdettiin seuroihin. Siellä piti istua hiljaa penkissä ja kuunnella, kun setä puhua papatti. Eihän sitä koskaan ihan rauhallisesti jaksanut istua. Vaikka itse olisikin ollut kiltillä päällä, alkoi joku sisaruksista tökkiä tai supista. Väliajalla jonotettiin ostamaan mehua ja pullaa ja useimmiten lähdettiin kotiin ennen toisen puheen alkua. Joskus vanhempana yritin kovasti kuunnella, mitä se mies siellä selittää, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Puhe kesti ja kesti ja minua alkoi nukuttaa kun en edes ymmärtänyt suurinta osaa siitä höpötyksestä. Tiesin jo, että meidän perhe on lestadiolainen ja meille seuroissa käynti on tärkeää. Siksi minulle tuli usein syyllinen olo, kun en jaksanut kuunnella seurapuhetta. Pidin kyllä lyhyistä raamatun katkelmista, jotka tulivat puheen alussa, mutta loppu meni yli käsityskyvyn. 

Kesäisin lähdettiin suviseuroihin, jossa sai nukkua teltassa, nähdä serkkuja ja syödä jäätelöä. Vähän vanhempana sai itse lähteä itse myymään jäätelöä kannettavasta kylmälaukusta. Se oli mukavaa työtä ja palkaksi sai jäätelölipun. Melkoista orjatyötä, mutta lapsena se oli ihan parasta. Suviseuroissa puheita ja lauluja kuului koko ajan alueella seisovista kaiuttimista ja auton radiosta. Niitä tuli lapsena kuunneltua vielä vähemmän kuin rauhanyhdistyksen seuroja. 

Jo lapsena tiesin, että minun kotini oli erilainen. Toisenlaisuuden kokemus olikin hyvin vahva osa minun lestadiolaisuuttani. Oli meikäläiset ja epäuskoiset. Oli tietysti ihan sallittua, että on epäuskoisia kavereita, kunhan ei noudattanut heidän syntistä elämäntapaansa, mutta yleensä uskovaiset liikkuivat omissa piireissään. Koulussa kaikki tiesivät, kuka on lesta ja kuka ei. Tiesin, että joitakin lestoja oli kiusattu ja pelkäsin välillä paljastaa uskontoani uusille ihmisille. Kuulin juttuja, että meikäläiset yhdessä mollasivat epäuskoisia ja joku pikkutyttö oli huutanut epäuskoiselle kaverilleni tämän kävellessä ohi sinä palat helvetin tulessa. En usko, että nimittely ja huutelu oli yleistä, mutta lestadiolaisten lasten ja nuorten eriytyminen omaan tiiviiseen, suljettuun ryhmäänsä oli minun kokemuksissani hyvin todellista. Harmi vain, että jäin tuon ryhmän ulkopuolelle. Minun ystäväni olivat epämeitsejä ja elivät täysin eri maailmassa. He eivät noudattaneet niitä käskyjä, joita minulle oli lapsesta asti toisteltu. Kun vietin kavereideni kanssa aikaa, jouduin väkisinkin tilanteisiin, jotka sotivat kasvatustani vastaan. Kaverit halusivat soittaa lempiartistejaan ja kokeilla uutta kynsilakkaa myös minun seurassani. Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuli paha mieli, kun tein jotain väärää, toisaalta en nähnyt mitään tuomittavaa kielletyssä teossa.

Vaikka lestadiolaisuus kohdallani osaltaan johti yksinäisyyteen, halusin kovasti ymmärtää kaikkia niitä sääntöjä ja uskoa. Voin erottaa historiastani kaksi kautta, jolloin tosissani yritin päästä takaisin kunnon lestadiolaiseksi.  Kuten niin monelle perusluterilaisellekin, rippikoulu oli todellinen herätysleiri. Toinen tuli aikana, jolloin pääsin vihdoin rakentamaan omaa identiteettiäni pois kotoa uudella paikkakunnalla. Aloin tuolloin tosissani miettiä omaa uskonnollisuuttani. Tiesin, että elin monien vanhoillislestadiolaisuuden sääntöjen vastaisesti. Yritin elää kahdessa maailmassa, vaikka nuorteniltojen ja seurapuheiden sanoma oli selvä: jos on toinen jalka suolla ja toinen tukevalla pohjalla, on selvää, että suohon siinä kaatuu. Kävin tuohon aikaan mielellään lestadiolaisten tapahtumissa ja kuuntelin tarkkaan puheita. Sosiaalisesta fobiastani huolimatta pakottauduin puhumaan tuntemattomille nuorille, mutta turhaan. Avauduttuani seurakunnalle vastausta vailla tein lopullisen päätöksen erota lestadiolaisuudesta. En hylännyt uskonnollisuuttani täysin. Lasken itseni edelleen luterilaiseksi, vaikka kirkossa tulee kyllä käytyä harvoin. Lestadiolaisuutta ei ole ikävä. Niin kutsutussa epäuskoisten maailmassa minuun on kiinnitetty huomiota ja otettu mukaan kyselemättä. Uskovaiset nuoret puolestaan ovat katsoneet minua karsaasti ja jättäneet ulkopuolelle. Jos yksikin olisi tullut tervehtimään seurakunnan uutta, eksyneen näköistä tulokasta tai kutsunut mukaansa nuorteniltaan niistä itse kysyessäni, ei eroni olisi ollut yhtä helppo. Nyt ajattelen löytäneeni oikean paikan itselleni. Tällä on todellinen usko, toivo ja rakkaus.

Kun puhun lestadiolaisuudesta, saan joskus vastata kysymyksiin mitä on lestadiolaisuus, tekeekö ne oikeasti näin ja mitä ne ajattelee tästä. Voin kertoa muutamasta lestadiolaisten elämäntapaa ohjaavasta säännöstä. Muistutan ensin vielä, että nämä ovat minun kokemuksiani eivätkä virallisia oppeja. 

Maallista musiikkia ei saa kuunnella, ei katsoa televisiota eikä elokuvia. Yliseksuaalinen populaarikulttuuri on se paha, jolta näillä kielloilla yritetään varjella. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut opettaa lapsille medialukutaitoa ja siveellisyyttä muilla keinoin. Musiikki itsessään on tärkeä osa elämää myös monelle lestadiolaiselle. Ainoat tyylilajit vain ovat klassinen ja kirkkomusiikki. Itselläni meni pitkään, ennen kuin löysin musiikin ilon. Vielä yläasteella rokki tai poppi aiheutti pelkoreaktion. Aivan kuin tekisin jotain pahaa ja saisin pian huudot tai luunapin. Hyvin oli kasvatus toiminut.

Korviksia ei saa ottaa, ei meikata tai muuten koristautua. Seurakunnassa sanottiin, että jokainen on sellaisenaan Jumalan luomana kaunis. Taitaa tämä olla median kieltämättä karmean naiskuvan vastustamista. Minä en olekaan koskaan ollut ulkonäkökeskeinen. Lapsena vedin eriparisukat jalkaan ja lähdin iloisena matkaan. Enkä ole juuri sen pidemmälle päässyt laittautumisen taidossa.

Ei saa kiroilla. Eihän se nätti tapa ole ja uskovaisena olisi kummeksuttavaa huudella perkelettä ja saatanaa avukseen. Lestadiolaisilla on näiden sijaan omia voimasanoja kuten rutto.

Alkoholia ei saa juoda. Kun ala-asteikäisenä olin luokkakaverin luona kylässä, järkytyin kun näin olohuoneen pöydällä kaljatölkin. Ajattelin, että eikö niitä hävetä. Alkoholin juominenhan on tosi paha juttu. Alkoholin (liika)käytöstä puhuvat toki muutkin kuin uskovaiset ja iso ongelmahan se on. Täytyy myöntää, että viinaksia on tullut  itsekin maistettua. Onnekseni tai epäonnekseni ei niiden maku miellytä ja juopottelu onkin hyvin harvinaista. Itsekontrolli on minulle lähes pakkomielle. Siksi myös humalatila on minulle epämiellyttävä. Muista päihteistä tupakka on lestadiolaisuudessa laimeasti paheksuttu, mutta sallittu pieni paha.

Mediassa paljon puhuttu ehkäisykielto on totta. Vaikka monet äidit kertovatkin sen olevan oma valinta, voin todeta tämän päälle kuulleeni seurapuheessa tai nuortenillassa suoran ehkäisykiellon. Puheessa mentiin jopa niin pitkälle, että arvosteltiin seksin ajoittamista ns varmoille päiville. Paljon puhuttiin myös siitä, että lapsi on Jumalan lahja eikä Jumala viisaudessaan anna niitä liikaa. Vaikkei joku asia olisikaan uskontokunnan virallisissa linjauksissa, voi sääntö olla tiukasti seurakunnan yleisissä toimintatavoissa ja sellaisena aivan yhtä todellinen. Ymmärrän, että perhearvot ovat lestadiolaisuudessa tärkeät, mutta ehkäisykiellossa on tehty perheille iso karhunpalvelus.

Harry Potter-kirjat. Kyllä, kotiseurakunnassani oli seurakuntaväki tullut siihen tulokseen, että tämän tyyppiset kirjat ovat pahasta. Niissä kun kuvataan omituisella tavalla hyvän ja pahan taistelua. Sallittua kirjallisuutta laiselleni lukutoukalle olisi ollut sotakirjat ja SRKn omat julkaisut. Ikävä kyllä minua eivät kiinnostaneet hevoset, vaan lohikäärmeet ja konekiväärien sijaan taikuus. Fantasiakirjojen lisäksi epäluuloa herättää moni muukin kirja, harrastus tai ajattelutapa, johon allekirjoittanut on tykästynyt. Ne eivät välttämättä ole raamatun vastaisia tai riko lestadiolaisuuden arvoja, mutta ne ovat erilaisia. 

Minun kohdallani ei siis riittänyt, että uskoin Jumalaan ja noudatin seurakunnan sääntöjä. Minun olisi pitänyt myös pukeutua, puhua ja harrastaa kuten muut ikäiseni tullakseni hyväksytyksi. 

Lestadiolaisuus uskontona on minun näkemykseni mukaan kriisissä. SRK ei ole pysynyt ajan mukana ja reagoida maailmassa tapahtuviin muutoksiin. Ensin tulivat tietokoneet peleineen, sitten nettiaika ja lopulta älypuhelimet. Ne tarjosivat synnille monia kulkureittejä ihmisten koteihin. Nyt seurakuntaa vastaan on valtava ulkoinen paine, kun mediassa vaaditaan ehkäisyn sallimista, homoseksuaalisuuden hyväksymistä ja niin edelleen. Sisäinen paine seurakunnassa on ollut yhtä suuri jo pidempään. Maaseudulla, missä itse elin, suurin osa noudatti päällisin puolin annettuja sääntöjä. Osa teinitytöistä käytti finnikynää eikä sitä laskettu meikiksi, elokuvia katsoi varmaan suurin osa. Nuoret miehet kokeilivat salaa alkoholia. Suuremmissa kaupungeissa säännöt olivat höllemmät. Musiikkia saikin kuunnella ja tukkaa värjätä. Tämä toi hämmennystä jakoi seurakuntaa. Kriisi johtaa muutokseen ja toivon todella, että parempaan suuntaan. 

Ihmisen ei tarvitse tehdä mitään pelastuakseen. Usko on lahja ja pelastus on lahja eikä ihminen tarvitse tekoja kelvatakseen Jumalalle…. toivon, että jatkossa lestadiolaiset osaisivat olla armollisia itselleen ja osais olla armollisia toisilleen ja erityisesti niille jotka siinä yhteisössä ajattelevat toisin. Meri-Anna Hintsala 16.7.2015 vapaamuotoisena litteroitu lainaus haastattelusta

Minä itse toivon, että lestadiolaiset löytäisivät lähimmäisen rakkauden, joka ulottuisi yli seurakunnan rajojen. On helppo rakastaa hurskasta naapuria, mutta muistakoon, että Kristus rakasti myös sairaita ja langenneita. Olen myös sitä mieltä, että pelon ja rangaistuksen kautta tehty uskontyö on turhaa. Seurakunnassa tulisi vallita rakkaus.