Uskaltaisinko saada ystäviä?

Sitä olin kaivannut kotipaikkakunnallani ja pitkään - minua kiinnostavaa ohjelmaa sateenkaarinuorille. Onnekseni satuin löytämään ilmoituksen ja puolisollanikin oli sille päivälle varattu iltavuoro töihin. Minulla oli siis kaikki syyt osallistua teemailtaan keskustelemaan sukupuolisesta ilmaisemisesta pukeutumisella. Silti olin jättää menemättä. Oudot sosiaaliset tilanteet ovat pelottavia. Pelkäsin, että minua odottaa yhteen hitsautunut porukka teinejä, jotka eivät ota minua vastaan. En voisi olla onnellisempi siitä, että sain piiskattua itseni paikalle.

Ensimmäisenä astuessani tilaan näin vanhan tuttavani edellisten opintojen ajalta. Juuri hän oli Savon Setan lähettiläänä tullut vetämään illan ohjelmaa. Toki paikalla oli muutama muukin aiheesta kiinnostunut nuori. En edes muista, milloin olisin viimeksi saanut puhua minua syvästi kiinnostavasta ja koskettavasta aiheesta niin antaumuksella. Vielä sitäkin tärkeämpää oli keskustelusta nouseva vertaisuuden tunne. Niin meilläkin, Tiedän mitä tarkoitat, juuri semmoista se on...

Tuttavani sattuu yhteisten kiinnostuksen kohteiden lisäksi olemaan samassa elämäntilanteessa kanssani. Saattaessani hänet illan päätteeksi asemalle, puhuimme parisuhteesta, rahahuolista ja orastavasta vauvakuumeesta. Tulin sanoneeksi asioita, jotka ovat olleet olemassa vain oman pääni sisällä piilossa. En keksi parempaa sanaa tunteelle, jota olin täynnä palatessani vihdoin kotiini kuin voimaantunut. Tuntui, että minua kuunnellaan, ymmärretään ja arvostetaan. Varmasti jokainen ihminen kaipaa tämän kaltaista hyväksynnän tunnetta. Puoli vuotta yksinäisyyttä ja ikävää olivat vieneet minulta kaiken. Ihmekös tuo, jos olen ollut onneton. Kumpa vielä saisin käytettyä uuden itsevarmuuteni siihen, että puhuisin luokkatovereilleni ja keinties saisin ystäviä. Uskaltasinko?

Annanko puolisolleni tarpeeksi arvoa?

Minuun kolahti muuan kirjoitus vuoden 2015 kurjuudesta/onnellisuudesta. Suuri herätys kohdallani oli katsantokantani elämään. Näen itseni mielelläni älykkäänä ja henkisiä arvoja suosivana. Kuvittelen, että osaan elää hetkessä ja nauttia arjen pienistä iloista. Minua ravistelleessa tekstissä puhuttiin niinkin tavallisesta asiasta kuin Suomen elintason erosta suureen osaan maailmaa. Tietysti tiedän, että kuulun maailman etuoikeutetuimpiin ihmisiin. Siitä on vain tullut ajattelun arkistoon hautautunut itsestäänselvyys, jota osaa sisällyttää arkipäiväiseen elämääni. Tekstiä lukiessani se kuitenkin iski. Suurimmalla osalla maailman ihmisiä ei olisi varaa minun valituksenaiheisiini. Olen valittanut muun muassa puolisostani - paljon. Käydessäni läpi marinoitani viimeisen vuoden ajalta suorastaan järkytyin. Olen marissut asioista, joista minun tulisi olla äärettömän kiitollinen.

Vuosi 2015 on ollut parisuhteessani sekä synkin, että ihanin. On ollut päiviä, jolloin olen ollut vähällä luovuttaa, mutta halu jakaa elämäni hänen kanssaan on lopulta kasvanut suuremmaksi. Nyt olemme onnellisempia kuin koskaan. Lupaukseni vuodelle 2016 on olla kiitollinen tästä onnesta ja ihanimmasta puolisosta, mitä maa päällään kantaa. Aloitan tämän kääntämällä typerät valitiukseni nöyräksi kiitokseksi.

Koska itse olen opiskelija, on minun ollut pakko antaa puolisoni auttaa minua taloudellisesti. Tämä on aiheuttanut minulle enemmän ahdistusta kuin mikään muu asia elämässäni. Mitä ihmettä??? Jos minulla on niin mahtava puoliso, että hän haluaa pitää minusta huolta, miksi kiusaan itseäni ja häntä valittamalla? Totta kai teen taloutemme hyväksi niin paljon kuin voin, koko hänen palkkansa valuisi minun paapomiseen, mutta voisin valituksen sijaan kiittää häntä ja näyttää, miten paljon arvostan hänen tukeaan.

“Minä joudun tekemään kaikki kotityöt” lienee yksi parisuhdeongelmien kulmakiviä. Niin meilläkin. En sano sitä hänelle, mutta ajattelen kyllä. Välillä näen puolisoni laiskana mämmikourana. Oikeasti minä ajan hänet itse pois keittiöstä ja puutun kaikkeen, mitä hän kodissamme tekee. Pomottamiseni on saanut puolisoni tuntemaan itsensä hyödyttömäksi ja osaamattomaksi. Minulla on avopuoliso, joka pitää leipomisesta ja kokkailusta ja olisi lisäksi tarkka siivooja, jos minä antaisin hänen tehdä jotain.

Puolisollani ja minulla on hyvin erilainen ajattelutapa. Minä toimin järjellä, puolisoni taas on tunneihminen. Emme siksi aina ymmärrä toisiamme. Sen sijaan, että näkisin hänet lapsellisena ja oikukkaana, voisin arvostaa sitä, että hän saa minut välillä rentoutumaan ja nauttimaan elämästä. Yhteiset spontaanit höpsötykset ovat antaneet minulle paljon iloa ja melkeinpä kaikki ovat tulleet hänen aloitteestaan. Hänen kanssaan olen parempi ihminen.

Vaikka mietin, arvostanko puolisoani tarpeeksi, tiedän varmasti että rakastan häntä täydestä sydämestäni. Kiitos siis sinulle että olet olemassa ja vielä suurempi kiitos, että saan kutsua sinua puolisokseni.

Rauhallista joulua...vihdoinkin?

Joulu on perhejuhla: aikaa, jolloin jokainen pysähtyy polullaan ja nauttii läheisyydestä, rauhasta ja hyvästä ruuasta.On kaunista, onnellista ja kaikilla on joulumieli.
...Tai niin pitäisi olla. Viime vuosina koko joulun aika on tuntunut minusta pakoteulta ja teeskennellyltä. Antamaisen ilo on muutunut stressaavaksi kaupasta toiseen juoksemiseksi ja vähien rahojen laskeskeluksi. Perheen yhdessäoloa puolestaa varjostaa painostus. Anoppilassa kysellään, milloin se miniä tulee ja kotona anellaan, että jäisit nyt vielä tänne. Oma perheeni on ollut hajallaan. Olen viettänyt suurimman osa joulua vanhempieni luona erossa tyttöystävästäni, kissat taas ovat jääneet tyhjään kotiin odottamaan äitien paluuta. Sitten matka: uudesta kodistamme on viiden tunnin bussimatka pahoinvoinnilla kuorrutettuna. Hyvää ruokaa olemme sentään saaneet ja suklaata ylenmäärin. Lapsuuden kodin jouluperinteet ovat edelleen tärkeitä ja lämmittävät mieltä. Vaikka jokavuotisiin perinteisiin kuuluukin leipomisen ja lautapelien lisäksi komentelua, hälinää ja tylsänä lojumista, ne ovat olleet tärkeä osa elämää. Siksi olo on haikea, kun tänä talvena päätin viettää oman joulun oman perheeni kanssa. Stressaavassa elämäntilanteessani en kuitenkaan epäröi. Haluan viettää oikean rakkauden ja rauhan täyteisen joulun.
Jo viime vuonna ostin kirpputoreilta ison pinon palloja, nauhoja ja ihanan pöllökoristeisen enkelikellon. Niille ei jäänyt juuri käyttöä, kun olimme koko joulun pois kotoa.  Nyt olen ollut innoissani, kun olen saanut taiteilla kynttiläasetelmia, ripustaa paperitähtiä ikkunoihin - ja koristella ikioman joulukuusen! Rakkaat kissat on otettu mukaan joulun viettoon alusta lähtien. Niille löytyi kaupaste ikioma joulukalenteri. Voi olla, että kuusen alle ilmaantuu niile oma pakettikin.

Tuleeko tästä ongelmia vuokranantajalle?

Olemme asuneet viimeiset puoli vuotta kaupungin vuokra-asunnossa. Tästä tulee heti mieleen juoppolat ja köyhien lähiöt. Ihan sellaiseen emme ole sentään joutuneet. Alue on mukava ja naapurit eivät ole mitään sosiaalipummeja. Meitä ennen asunnossa asuin teiniäiti kahden koiran ja lastensa kanssa. Asunto oli naapurien kommenttien mukaan melkoisen kurjassa kunnossa. Onneksi taloyhtiö laittoi neidin maalaamaan ja tapetoimaan seinät ja huolto hoiti lattian. Käydessäni katsastamassa asuntoa oli vanha tapetti jo revitty pois ja huonosta pidosta kieli vain ummehtunut haju. Pelotti silti muuttaa ja ikävä kyllä pelko osoittautui todeksi, sillä ummehtunut haju kuuluu ilmeisesti talon ominaisuuksiin. Taloon rakennettu ilmanvaihtojärjestelmä ei ole ilmanvaihtojärjestelmä. Se tuo huoneisiin jokaisen muun asunnon äänet ja hajut, raikas ilma ei kuulu järjestelmän toimintoihin. Tiedämme, milloin naapurissa on siivottu kunnolla kloriitilla ja, mikä pahinta, milloin joku naapuri on vilunarkana jäänyt sisälle tupakalle. Viimein kyllästyneenä kämäluolassa elelyyn vaimokkeeni hankki meille uuden asunnon, johon muutamme joulukuun alussa. Tuleva kotikatumme on kuin sadusta: pieniä värikkäitä omakotitaloja vehreine pihoineen. Tien vieressä kulkee myös pieni joki, joka lorisee vanhan myllyn kohdalla padon yli ja täyttää tienoon kotoisilla veden äänillä. 

Tyttöystävälläni oli hyvät valtit käsissään asuntomarkkinoilla. Hänellä on vakituinen työpaikka ja edellinen vuokranantaja suosittelee. Vaatimuksemme tulevalle asunnolle eivät ole suuret. Arvostomme enemmän boheemia kotoisuutta kuin uusia kylmänvalkoisia seiniä. Kissatkaan eivät tässä asunnossa olleet ongelma. Suuri haloo syntyi tällä kertaa parisuhteestamme. Vuokraisäntä oli kysellyt toisesta asuntoon muuttavasta, ja tyttöystävä vastasi (ehkä turhankin) rehellisesti. Herralle ei ollut tullut sateenkaarikansaa tätä ennen asukkaaksi ja hän oli hyvin kummissaan. Hän kyseli meiltä vielä asuntonäytössäkin, miten se vaikuttaa vuokrasuhteeseen ja eihän siitä tule hänelle ongelmia. Minä katsos teen tätä liiketoimintana. Tärkeämmät asiat onneksi voittivat ja saimme kirjoittaa sopimukset heti paikan päällä. Mietin vain, mitähän ongelmia parisuhteemme voisi vuokranantajalle tuoda. Voisimmehan tietysti peittää ikkunat sateenkaariin ja huudella ohikulkijoille it’s ok to be gay!!!! Mutta me olemme aivan tavallisia ihmisiä ja sitä paitsi oikeasti hyviä vuokralaisia. Kun saimme vuokraisännälle mielenrauhan, hän vielä keskustelun päätteeksi sanoi: minä yritän nyt unohtaa tämän asian, etten sitten vahingossa möläytä muille (talon asukkaille) kun kyselevät, millaista väkeä tänne muuttaa. Niin hankalalta kuin tilanne tuntuikin, voidaan siitäkin löytää hopeareunus. Taas yksi ihminen oppii, että homot ovat vain ihmisiä ja voivat olla vuokralaisia ja työntekijäitä siinä missä muutkin.

Samalla viikolla suhteemme tuli esiin toisessakin virallisessa yhteydessä. Avasimme yhteisen säästötilin. Pankissa meitä palveli ystävällinen vanha täti, joka ei kyllä kommentoinut oletettavasti harvinaista tilannetta mitenkään, mutta höpötti jännittyneen oloisena epäolennaisuuksista. Pankkitädin kohtaamisesta jäi ihan mukava olo. Hän käänsi jännityksensä ja kummastuksensa positiiviseen suuntaan. Mieluummin minä juttelen kotipaikkakuntani poliisilaitoksen kummallisesta nimestä kuin vastailen täysin tarpeettomiin epäluuloihin.

Kivitetäänkö minut lomamatkalla?

Olen jo pitkään haaveillut matkasta oman kultani kanssa. Nyt sain hänet viimein ylipuhuttua ja aloimme suunnitella yhteistä (lemmen)matkaa. Törmäsimme pian taas yhteen ongelmaan, jota heteroparit eivät tule edes ajatelleeksi. 

Haluaisin kovasti joskus käydä Egyptissä. Maan muinainen kulttuuri ja mytologia kiehtovat minua. Puhumattakaan henkeäsalpaavista rakennelmista ja upeista taide-esineistä, joita museot ovat siellä pullollaan. Egyptissä on myös lämmin, mikä on yksi helmikuulle hakemamme matkakohteen tärkeimmistä kriteereistä. Emme kuitenkaan lähde Egyptiin, koska pelkäämme. Levotonta Afrikassa on muutekin, mutta asiaan vaikuttaa myös lesboutemme. Muslimien kansoittamassa Egyptissä homoseksuaalisuus on kielletty laissa ja asenteet ankaria. Jos matkustaisimme tällaiseen maahan, meidän olisi varottava tarkkaan osoittamasta julkisesti mitään lämpimiä tunteita toisiamme kohtaan. Se siitä rentouttavasta ja romanttisesta lomailusta. 

Ei siis Egyptiin. Muita matkakohteita, jotka lähtevät listalta samasta syystä: koko muu Afrikka, Turkki ja muut arabimaat, Moskova ja muu Venäjä. Ei-niin-niin-vihamielisiä-muttei-myöskään-sallivia paikkoja on Kiina, Etelä-Korea ja tietyt osat Yhdysvaltoja. 

No, onneksemme löysimme matkakohteen, jonne sateenkaarikansa toivotetaan tervetulleeksi: Gran Canaria. Koko saari tuntuu elävän turismilla enkä ihmettele. Se on pelkkää palmua ja hiekkarantaa. Meidän iloksemme monet hotellit kertovat olevansa ”gay friendly” ja joukosta jopa löytyy vain homomiehille tarkoitettuja. Vaikka emme olekaan homoisia homomiehiä, tuntuu turvalliselta lähteä paikkaan, jossa suurella todennäköisyydellä on muitakin homoseksuaaleja. Voi hyvinkin sattua, että käymme myös tutustumassa johonkin lukuisista homobaareista, vaikka emme yleensä ole baareilevia emmekä sen puoleen homostelekaan.

Seksiä!

Lestadiolaisten suhtautuminen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen on hankala. Sukupuolirooleja ei sinänsä opeteta, mutta perinteiset roolit ovat silti valloillaan. Nainen voi kyllä käydä töissä ja uranaisia uskonnon sisältä löytyykin, mutta jos perheessä on kymmenen vuoden tai parin välein syntynyttä lasta, on työelämässä pysyminen todella haasteellista. Karikatyyrinen kuva lestadiolais naisesta olisi lähihoitajaksi opiskellut, parikymppisenä naimisiin menevä ja seuraavat kymmenen vuotta kotirouvana puuhaava. Avioliiton ulkopuolella sukupuolet on tiukasti erotettu toisistaan. Tytöt ja pojat leikkivät eri leikkejä, aikuisena naiset häärivät keittiössä ja miehet tekevät mitä haluavat. Olen ikuisesti ollut katkera sukuni mökkireissuista. Ukot järjestivät leikkimieliset olympialaiset ja paistoivat makkaraa. Minä sain tiskata ja vahtia lapsia. Nuorena sopivassa pariutumis iässä poikia sai tavata seuratapahtumissa. Näihin nuorten seuroihin osallistuminen oli hyvinkin suositeltavaa. Kerran, kun tulin Haapajärven juhannusseuroista kotiin kahdentoista jälkeen, äiti kysyi miksi olen kotona niin  aikaisin.

Kun ihmeen kaupalla jostain löytyi kumppani, törmättiin toiseen ongelmaan: seksuaalisuuteen. Esiaviollinen kähmintä on (teoriassa) ehdottomasti kielletty. Nuorteniltojen keskusteluissa suositeltiin, että nuoripari viettää paljon aikaa muiden ihmisten seurassa ja pitää  seurusteluajan lyhyenä kiusausten välttämiseksi. Seksin sanottiin kyllä olevan jumalan lahjan naimisissa olevalle heteroparille, mutta siitä ei saanut nauttia liikaa eikä unohtaa, että sukupuoliyhteyden perimmäinen tarkoitus on lisääntyä. Ehkäisy on rienausta, koska siinä otetaan omiin käsiin Jumalalle kuuluva oikeus päättää syntyykö lapsia vai ei. Seksi ilman lisääntymistä on pelkkää nautinnon hakua ja sehän on syntistä!

Seksi on pahasta. Siltä puheet seurakunnassa ovat minusta kuulostaneet. Kun sitä on kuullut pienen ikänsä ei ole ihme, että olin nuorena seksuaalisesti ahdistunut. Laitetaan päälle vielä queer-identiteetti, niin jo on ihme, että olen ilman terapiaa saanut jonkinlaisen seksielämän. Teininä vihasin kaikkea sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvää. Pojat ei minua erityisesti kiinnostaneet, joten ajattelin olevani aseksuaali. (Aivan kuin en olisi koskaan kuullut lesboista :D). Haaveilin nonsukupuolisuudesta. Minä tosissani mietin, miten saisin leikkautettua rintani pois, sillä pidin kaikkia sukupuolisuuden merkkejä turhana ja jopa haitallisena. En halunnut itseäni nähtävän seksiobjektina, sillä seksuaalisuus ei kuulunut minuun. Nämä ajatukset haihtuivat, kun huomasin potevani jännittävää kihelmöintiä ja polvien heikotusta ystäväni seurassa. Nykyisin tämä ystävä on avovaimoni.

Ihmettelen kovasti, miksi uskontokunnat tai ihmiset yleensä tekevät seksuaalisuudesta tabun, vaikka se on niin olennainen osa ihmisen elämää. Kauhistelu, pannaus, leimaus, ympärileikkaus... kaikki se aiheuttaa vain ahdistusta ja tuskaa ja johtaa häiriökäyttäytymiseen. Seksi on ruumiillista nautintoa, jota omavanhurskaat yrittävät vältellä. Ymmärrän sen, mutta minusta seksi on kaunis ja ihmisiä yhteenliittävä asia. Seksi luo harmoniaa, sen kielto kaaosta. Erityisesti tutustuttuani bonoboihin minusta on tullut vapaan seksuaalisuuden puolestapuhuja. Bonobot ovat leppoisia simpansseja, joiden yhteisöjen sisäinen rauha on poikkeuksellista. Yksi bonobojen sopuisuuden salaisuus on niiden seksuaalinen käyttäytyminen. Konfliktitilanteissa bonobot rauhoittuvat antamalla toisilleen seksuaalista nautintoa. Pikaista yhdyntää voidaan niiden yhteisössä käyttää myös tervehdyksenä tai kiitoksena - milloin vain siltä tuntuu. Sukupuolta eivät bonobot katso seksuaalisuutta toteuttaessaan. Lisääntymisnopeuteen ei vilkas ja monipuolinen seksielämä vaikuta, mutta yhteisön sosiaalisiin suhteisiin sitäkin enemmän. Bonobot siis harrastavat seksiä muista syistä, kuin lisääntymiseen ja homma toimii! Bonobot ovat auttaneet minua vihdoin ymmärtämään hippien tunnuslauseen 

 make love not war

 Tämä Humon Comicsin kuva oli ensimmäinen kohtaamiseni sympaattisten simpanssien kanssa.

Miksi tulla kaapista?

Kaapista tuleminen jännittää jokainen kerta. Se on vääjäämätön, pelottava mörkö, joka odottaa jokainen kerta, kun aloittaa uudessa työssä tai menee bileisiin – ihan aina, kun tapaa uusia ihmisiä. Milloin on sopiva hetki, mitä jos hän onkin kauhean homofobinen… On paljon kysymyksiä, jotka pyörivät mielessä ja tekevät hommasta vaikean. Kaapista on kuitenkin tultava, sillä jos ei itse kerro, oletetaan muuta. Olet hetero, jollei toisin mainita ja jos et kerro, valehtelet olevasi hetero. Jos esimerkiksi puhuu kumppanistaan, ajatellaan hänen yleensä olevan vastakkaista sukupuolta. Tyttöystäväni on työpaikallaan saanut itsensä tragikoomiseen loukkuun puhumalla avopuolisostaan tai meistä. Nyt työkaverit sitten kyselevät, millainen se sinun mies on eikä ujo kumppanini uskalla laittaa pystyyn kohtausta kertomalla että se minun mies ei ole mies. Itse olin yhdessä edellisessä työpaikassani sinkku, koska vastasin ei kysymykseen onko sinulla miestä. Monet osaavat kyllä lukea rivien välistä, kun puhuu puolisostaan eikä miehestään ja kysyvät itse tämän puolison sukupuolesta. Sairaalan vanhat tädit näyttävät olevan hitusen heteronormatiivisempia. Heille pitäisi tieten kertoa asiat rautalangasta vääntäen. Ei me käytiin eilen uimassa vaan minä ja tyttöystäväni, jonka kanssa siis olemme parisuhteessa ja olemme lesboja, käytiin eilen uimassa. 

Pitäisikö sitten esitellä itsensä Hei, olen Johanna ja olen lesbo jotta välttäisi väärinkäsitykset?  

En koe aiheelliseksi tuoda seksuaali-identiteettiäni ensimmäisenä esille. Minussa on muutakin kerrottavaa. Joillakin ihmisillä on myös tapana tehdä homoseksuaalisuudesta iso numero, kun se tulee ilmi. Kysellään typeriä ja alkuperäinen jutun juuri katoaa siinä sivussa. Jos kerron vaikka, että kävin tyttöystävän kanssa uimassa, en saakaan kertoa uudesta liikuntaharrastuksestani, vaan joudun selvittämään lesbouttani. Yksi naurettavimmista esimerkeistä on, kun kaveri hankki pillerit kovia kuukautiskipuja hellittämään. Perhesuunnitteluneuvolaanhan hän joutui ja ehkäisyväline kun on kyseessä, selvittämään myös seksuaalisuuttaan. Kun terveydenhoitaja kysyi, oletko ollut yhdynnässä, kaveri oli epäröinyt ja sanonut lasketaanko se, että on naisen kanssa. Täti vastasi tähän ponnekkaan myötätuntoisella äänellä voi sehän on ihan normaalia. Hienoa, terkkaritäti, kun huomasit, että homoseksuaalisuus on normaalia, mutta jätitpä kertomatta asiakkaallesi, mitä tämä oikeasti kysyi tehdessäsi normaalista asiasta epänormaalin ison haloon. 

 

Vaikka olenkin rohkaistunut ja usein puhun suoraan tyttöystävästäni, oion vähintään yhtä monesti. Mutta jokainen kerta, kun tarkoituksellisesti puhun puolisosta tai avokista välttääkseni kaapistatulon, tunnen pienen pistoksen. Minusta on tärkeää puhua homoseksuaalisuudesta avoimesti. Vain silloin, jos itse puhumme siitä yhtä arkisena asiana kuin vessapaperin osto, muu yhteiskunta seuraa perässä. Minua ärsyttää suuresti, kun vaikkapa jalkapalloilija tulee kaapista, hänestä puhutaan siitäpitäen homona, vaikka pelaaminen olisi yhä kuinka paljon suurempi osa hänen elämäänsä. The Imitation Game on toinen hyvä esimerkki. Helsingin Sanomissa (25.1.2015) elokuvasta kertova otsikko alkaa Benedict Cumberbatch homoikonin roolissa. Kuultuani otsikon, kysyin ketä homoikonia Benedict on näytellyt, vaikka vasta muutama päivä sitten näin rainan. Ainiin, Alan Turinghan oli homo ja koko elokuva ainakin hesarin Annamari Sipilän artikkelissa kertoo homojen kohtaamasta syrjinnästä nykymaailmassa. Voihan asian nähdä näinkin. Minusta on vain surullista, että tällainen otsikointi typistää Turingin hahmosta kaiken muun, mitä hän on. Hän on myös loistava matemaatikko, vaikutti toisessa maailmansodassa ja otti ensiaskeleita tietokoneen keksimisessä. Elokuva taas on homoteeman lisäksi sota-aikaan sijoittuva jännitysnäytelmä ja kertomus erilaisuudesta. Minulle homous ei ollut Turingin hahmossa se erilaisuutta tuova tekijä, vaan intoutuneen matemaatikon hatarat sosiaaliset taidot. Juuri koomiset sosiaaliset tilanteet olivat minulle katsojana elokuvan herkullisinta antia, ei hänen homona saamansa järkyttävä kohtelu. Minusta on kurjaa, että Alan Turing joutui kärsimään homoseksuaalisuudestaan, mutta on myös kurjaa, että hänet muistetaan siitä eikä hänen saavutuksistaan. Muuten, The Imitation Game on hyvä elokuva ja Benedict Cumberbatch loistava <3

Summa summarum: tulkaa ulos, kertokaa vanhemmillenne, kummeille ja kaupan kassalle. Homous on normaalia elämää ja siitä pitäisi pystyä puhumaan kuten normaalista elämästä.